hutimeni

Keskustelimme hiljattain erään äitiporukan kanssa siitä, kuinka ihmiset suhtautuvat lasten sairastumisiin ja kiertäviin tauteihin. Luulin, ettei tähän aiheeseen olisi kuin yksi oikea vastaus, mutta sain yllättyä toden teolla kuullessani muiden äitien kertomuksia aiheesta. Jos lapsesi sairastaa, häntä ei viedä päiväkotiin, kouluun, leikkitreffeille tai syntymäpäiväjuhliin. Jos kannatte perheessänne jotain pöpöä, ette kutsu kavereita kylään tai lähde risteilylle. Eikö tämä olekin itsestäänselvä asia? Jokainen tietää kuinka kurjaa sairastaminen on, oli se sitten perusflunssa, raju vatsatauti tai mitä tahansa siitä välistä. Yleensä tilanne on se, että yhden perheenjäsenen sairastuessa tauti tulee mitä todennäköisimmin kiertämään koko perheen. Sairastelukausi voi jatkua perheessä jopa useita viikkoja. Miksi joku haluaisi ehdoin tahdoin altistaa ystävänsä, sukulaisensa tai edes niitä tuntemattomia kanssaihmisiä saman sairastelurumban mahdollisuuteen? Kavereiden kokemuksia kuunnellessani jouduin ikävä kyllä toteamaan, että tämä asia ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

Itse en ymmärrä millään tasolla tuollaista tahallista sairastuttamista, kuten esimerkiksi "vesirokkobileitä" ja muita idioottimaisia keksintöjä, joissa siis kokoonnutaan sairastuneen perheen luokse ottamaan tartunta vastaan. En ikinä haluaisi väkisin sairastuttaa lapsiani, en mistään hinnasta. En myöskään ikinä haluaisi levittää tahallisesti pöpöjä muihin ihmisiin. Itse kyselen jokaisesta pienestä yskästä tai nuhanenästäkin, että uskalletaanko mennä sovitusti kyläilemään tai haluavatko vieraamme perua tulonsa tartuntariskin takia. Yleensä ratkaisu on se, ettei kaikilta pöpöiltä voi piiloutua. Talvikausina saattaisi olla jopa mahdotonta poistua kotoa, jos alkaisi varoamaan jokaista pientä niiskuttelua tai valuvaa nenää. Tällä tarkoitan siis pelkästään viatonta pikkuflunssa.

Minkälaisella ihmisellä ei ole sen vertaa järkeä päässä, ettei tajua pysyä eristyksissä muista ollessaan kipeänä? Ihmiset kertovat vasta leikkitreffien päätteeksi, että lapsi oksenteli koko edeltävän yön. Ihmiset suuttuvat, jos tapaaminen perutaan sen takia, että toinen osapuoli on oksentanut edellispäivänä. Valehdellaan angiinan olevan allergista nuhaa ettei kaveri jättäisi tulematta kylään. Lähdetään risteilylle vaikka olo on hutera. Kaiken päälle ollaan vähän huolimattomia käsihygieniasta ja unohdetaan käsienpesut vessakäyntien jälkeen. Pian saakin jo lukea iltapäivälehtien otsikoista kuinka puolet risteilyaluksen asiakkaista ovat noroviruksen kourissa. Pöyristyttävää! Järki käteen ihmiset, toisten terveydellä ei leikitä! Tottakai suunnitelmien peruminen harmittaa, jos sattuu yllättävä sairastapaus, mutta sellaista se elämä on. Ei laiteta vahinkoa kiertämään lähtemällä puoliväkisin ihmisten ilmoille levittämään pöpöjä.

Tässä päästään taas ihan perusjuttujen äärelle. Käyttäydy muita kohtaan niin, kuin haluaisit heidän käyttäytyvän sinua kohtaan. Olisiko sinusta kivaa sairastua, koska kaveri jätti kertomatta yöllisistä oksenteluista? Tuskin. Haluatko että risteilylomasi menee pilalle, koska joku huolimaton on levittänyt tautia laivalla? En usko. Olisitko iloinen saadessasi hääjuhlistä tuliaisiksi vatsataudin, koska joku itsekäs ei tohtinut jäädä pois ystävän tärkeistä juhlista? Luultavasti et. Älä siis itsekään ota sitä riskiä, että sinun takiasi joku muu joutuu sairastumaan ja pahimmillaan levittää tautia yhä eteenpäin omassa lähipiiriissään.

Miten te käyttäydytte ollessanne sairaina? Mitä mieltä olette kipeänä liikkumisesta ihmisten ilmoilla?

PS. Kuvat ovat lavastettuja. Lapsi on oikeasti terve ja sai pöntön tutkimisesta palkinnoksi karkkia.

Minun ja Samin kuudes vuosipäivä koittaa pian. Suhde, joka alkuun eteni pikavauhtia on tullut siihen pisteeseen, että joskus joutuu miettimään mitä seuraavaksi? Yleensä kahden ihmisen väliset ihmissuhteet seuraavat tiettyä kaavaa, toki yleistää ei voi eikä oikeaa järjestystä ole, koska ihmiset elävät elämäänsä eri tavalla. Laadin kuitenkin listan ns. perinteisistä askelista suhteen edetessä.

- Tapailu

- Seurustelu

- Rakkauden tunnustus

- Yhteenmuutto

- Kihlautuminen

- Häät

- Perheenlisäys

Tämän listan läpi käyminen saattaa kestää useita vuosia ja jotkut eivät edes halua toteuttaa kaikkia listan kohtia. Olen itse sellainen ihminen, että tykkään ajatella mitä tulevaisuudessa tapahtuu ja asettaa itselleni tavoitteita, haaveilla ja unelmoida. Varmasti moni nuori nainen osaa samaistua näihin ajatuksiin; "Sitten kun mennään naimsiin....", "Haluammeko joskus lapsia?" jne. Tavallaan suhteen edetessä on aina niitä merkkipaaluja odotettavana, mitä tapahtuu seuraavaksi, mikä on suhteemme seuraava askel? Mutta entä kun kaikki eteneekin pikavauhtia, mitä jää jäljelle, kun suhde on jo lakipisteessä? Alkaako siitä alamäki, vai tottuuko ihminen sellaiseen elämään, jossa varsinaisia merkkipaaluja ei enää ole edessä?

Me alettiin seurustella virallisesti kaksi päivää ensitapaamisemme jälkeen, oikeastaan vahingon kautta. Olimme edellisiltana vitsailtu kaveriporukassa olevamme naimisissa, en muista mistä juttu sai alkunsa. Menin yöksi Samin luokse ja aamulla jatkoimme läpän heittoa aiheesta. Sami oli jo vaihtamassa Facebookin parisuhdetilaa avioliitoksi, kun toppuuttelin "et kai sä nyt oikeasti sitä vaihda?". Päädyimme vaihtamaan siviilisäädyn pelkäksi parisuhteeksi. Tapailuvaihe kesti perjantai-illasta sunnuntai-aamupäivään ja vietettiin koko se aika yhdessä.

Suunnittelematon perheenlisäys ilmoitti tulostaan neljä viikkoa myöhemmin. Koska raskausaika lasketaan naisen kuukautiskierron mukaan, eli edellisten kuukautisten ensimmäisestä päivästä, oli raskaus tavallaan jo alkanut ennen kuin edes tapasimme Samin kanssa. Päätin pitää lapsen ja antaa Samille valinnan, ollako mukana elämässämme vai ei. Sami valitsi jäädä luoksemme.

Tunsin olevani rakastunut, mutta en uskaltanut sanoa sitä Samille, peläten että säikäyttäisin hänet liian varhaisella rakkaudentunnustuksella. Päätin odottaa, että Sami sanoo sen ensin. Viiden viikon seurustelun jälkeen Katajanokan satamassa villin Tallinan-risteilyn jälkeen humalainen mies sanoi ne kolme sanaa, muttei muista sitä itse. "Mä rrrakashtan sua". Seuraavana aamuna hän sanoi ne sanat uudelleen, selvinpäin, jolloin uskalsin kertoa myös omista tunteistani. Olen ensimmäinen nainen kenelle Sami on tunnustanut rakkautensa.

Muutettiin yhteen viiden kuukauden seurustelun jälkeen, minä omasta yksiöstäni ja Sami äitinsä luota. Olin 24. viikolla raskaana.

Kihlauduimme kolmentoista kuukauden seurustelun jälkeen, jälleen vahingon kautta. Keskustelimme häistä ja naimisiinmenosta. Päätettiin hetken mielijohteesta, että okei mennään naimisiin. Koska? No vaikka joulukuussa. Selvä, varaan kirkon. Seuraavana päivänä tajuttiin, että hetkinen, kai meidän täytyy mennä kihloihin kun kerta mennään naimisiin.

Neljä kuukautta myöhemmin sanoimme toisillemme tahdon. Odotin toista lastamme 12. viikolla. Esikoisemme oli kahdeksan kuukauden ikäinen.

Alle puolitoista vuotta ensitapaamisesta olimme käyneet läpi koko listan. Lapset, häät, yhteinen elämä. Mitäs sitten? Enää ei ole mitään suurta edessä. Parisuhde on edennyt siihen pisteeseen, että se vain on. Avioliittovuosia karttuu ja hääpäiviä voi toki viettää, mutta mitään suurta ja mahtavaa ei taida olla enää tulossa. Seuraavaksi juhlitaan kai sitten, kun nuorin poikanen lentää pesästä ja sen jälkeen jää odotettavaksi vain eläkkeelle jäämistä.

Tavallaan on kuitenkin mukavaa, kun kaikki viralliset suhde-jutut on hoidettu pois alta. Ei tarvitse itkeä tyttökavereille että koskakohan tuo mies kosii, ei häästressiä tai kinastelua lapsiluvusta (paitsi että harrastetaan tätä kyllä silloin tällöin, hahaha). Suhteessa on aikaa siihen kaikkein tärkeimpään, rakastamiseen. Voi viettää aikaa perheen kesken ja kahden kesken. Voi nauttia arjesta ja elämästä. Tietenkin jokaisessa suhteessa on huonotkin puolensa, mutta ne kuutuvat asiaan. Ja kyllä sitä voi myös unelmoida, vaikka kaikki isot etapit on jo saavutettu. Minä unelmoin eläkepäivistä, kun kruisaillaan sikarit suussa avoautolla pitkin maita ja mantuja, ryppyisine naamoinemme ja harmaine hiuksinemme. Unelmoin 10-, 30- ja 50-vuotishääpäivistä, isoista juhlista koko perheen kanssa. Unelmoin lapsenlapsista ja jälkikasvumme elämien seuraamisesta. Unelmoin pitkästä onnellisesta yhteisestä elämästä.

Muita pikavauhtia suhteessa edenneitä?

Idea tähän postaukseen lähti siitä, kun neuvottelin erään firman kanssa mahdollisesta yhteistyöstä. Firman edustaja kieltäytyi yhteistöstä vedoten siihen, että moni bloggaaja mainostaa heidän liikettä ja tuotteita ilman korvausta. Olisi kuulemma eriarvoista heitä kohtaan, jos jollekin toiselle sponsoroitaisiin ilmaistuotteita tai maksettaisiin palkkaa samasta työstä. En ole oman blogiurani aikana tehnyt kovinkaan paljon yhteistöitä, mutta tämä viesti kyllä sai minut hämilleni, joten aloin pohtimaan palkka-asiaa yleisellä tasolla. Postaus ei ole tarkoitettu kenellekään tietylle yritykselle, enkä halua osoittaa syyttävällä sormella ketään.

Bloggaaminen on yleisesti ottaen ns. "kutsumusammatti". Suurin osa blogeista ovat bloggaajille vain harrastus, sillä vain murto-osa on palkallisia ammattilaisia. Suomessa blogit ovat edelleen esimerkiksi länsinaapuriimme verrattuna lapsenkengissä. Blogimaailmassa puhutaan kuitenkin usein siitä, että työstään olisi hyvä saada palkkaa, jos joku muukin hyötyy siitä työstä - eli juurikin sisältöyhteistyöt, mainostaminen ja muut yritysten kanssa yhteistyössä tehdyt postaukset. Aina löytyy niitä, jotka tekevät työtä korvauksetta ja vielä mielellään, koska eivät ehkä odota tai osaa pyytää työstään asianmukaista palkkiota. Tämä kuitenkin syö koko alalta mahdollisuutta oikeutettuihin palkkioihin tehdystä työstä. Miksi yritys haluaisi maksaa työstä jollekin, jos hän saa jonkun toisen tekemään saman työn ilmaiseksi?

En usko, että kukaan bloggaaja perustaa ja ylläpitää blogia vain ja ainoastaan rahan toivossa. On hienoa, jos rakkaasta harrastuksesta saa kehitettyä itselleen päätoimisen työn, mutta kyllä se intohimo ja nautinto varmasti on jokaiselle bloggaajalle tärkein asia. Suurin osa bloggaajista tekevät hirmuisen määrän työtä ja näkevät paljon vaivaa bloginsa eteen vaikkeivät koskaan hyötyisi siitä rahallisesti. Jos mahdollisuus tienata blogilla tulee eteen en kuitenkaan usko monen kietäytyvän sellaisesta. Oli blogi sitten pieni harrastetason blogi tai suuri ammattilaisen pitämä blogi, on yhteistyötä tehdessä oikeus saada työstään palkkaa. Mitä enemmän yleisöä blogilla on, sen suuremman hyödyn yritys saa, joka tarkoittaa että palkkion arvo on yleensä suurempi mitä enemmän kävijöitä blogissa on, mutta luonnollisestikaan se ei tarkoita että pienen blogin pitäjän tulisi tehdä yhteistyötä hyötymättä siitä itse. En keksi yhtään syytä, miksi hyvin tehdystä, molemmille osapuolille hyödyksi olevasta yhteistyöstä voisi kieltäytyä maksamaan asianmukaista korvausta.

Työ kuin työ on arvokasta ja yleisesti ottaen ilmaistyö on aina huono juttu. Nyky-yhteiskunnassa on aivan liikaa pakollista ilmaistyötä, kuten esimerkiksi palkattomat työharjoittelut. Kun ei muka voi edetä urallaan tai saada palkallista työtä ilman, että ensin tehdään harjoittelujaksoja korvauksetta. Vastavalmistuneet opiskelijat haluavat ehkä teettää yrityksille työnäytteitä kasatakseen itselleen nimeä ja kokemusta, jotta myöhemmin pääsisi tekemään samaa hommaa palkallisesti. Kun kerran alkaa tekemään ilmaiseksi tai todella halvalla, niin asiakas tottuu siihen hintaan ja käyttää monesti argumenttina, että "saanko samalla hinnalla kuin viimeksi" tai "teit edellisenkin tällä hinnalla". Sitä oman työn hintaa on todella vaikeaa nostaa myötemmin, jos se on vakiintunut jollekin tasolle jo heti alussa.

Samaa voi hyvinkin sanoa bloggaajista. Kun olet niittänyt mainetta, kartuttanut lukijakuntaa ja saanut blogillesi vakiintuneen yleisön, sitten sinulla on ehkä mahdollisuus päästä tienaamaan työlläsi. Jos bloggaaja suostuu tekemään yhteistyökampanjoita ilmaiseksi, ei vastaavasta työstä haluta maksaa hänelle myöhemminkään, eikä haluta maksaa muillekaan bloggaajille, koska on mahdollista saada sama työ ilmaiseksi jostain muualta. Blogit eivät kuitenkaan ole tässä asiassa ihan samalla tasolla kuin muut alat, sillä bloggaaminen on tosiaan valtaosalle pelkkä harrastus. Vapaaehtoistyötä lukuun ottamatta ilmaistyö on kuitenkin väärin. Työstään pitäisi saada asianmukainen korvaus. Jos jotain on mahdollista saada ilmaiseksi, yritykset monesti käyttävät tilaisuutta hyväkseen. Miksi maksaa jostain, jonka voi saada ilmaiseksi? Tämä on moraalisesti väärin, mutta sitä tapahtuu todella paljon.

Blogimaailman ulkopuolelta voin kertoa toisenkin esimerkin. Isäni harrasti valokuvausta ja kovan työn kautta alkoi pikkuhiljaa kasvattamaan itselleen uskollista asiakaskuntaa, jonka avulla hän pystyi hiljalleen tehdä harrastuksesta ammatin. Koska isäni piti itseään harrastelijana, hän koki ettei voisi veloittaa työstään yhtä paljon kuin ammattilaiset, mutta ei myöskään tehdä töitä ilmaiseksi, koska se suututtaisi alan ammattilaiset. Hänen kollegansakin kehoittivat miettimään oikeata hinnoittelua, sillä ilmaistyö vaikeuttaa kaikkia alan työskentelijöitä saamaan työstään asianmukaista korvausta, koska oletettavasti moni asiakas valitsee mieluusti sen halvimman palvelun. Tämä ajaa alas hintatasoa koko alalla, sama pätee paitsi blogimaailmassa myös kaikilla muilla aloilla. Suurin osa kuluttajista haluaa ostaa tuotteensa ja palvelunsa mahdollisimman halvalla. Toki laadullisestikin olisi viisasta maksaa tuotteesta tai palvelusta kunnollinen korvaus, sillä ilmaistyön tekijä ei välttämättä näe yhtä paljon vaivaa täydellisen lopputuloksen eteen. "Mulle ei makseta tästä, joten työn jäljen ei tarvitse olla täydellistä". Laatu määrittää hinnan ja ilmaiseksi tehdystä työstä helposti huomaa, ettei siihen ole panostettu yhtä antaumuksella.

Bloggaajat - älkää suostuko yhteistyöhön, josta teille ei makseta. Vähintään nimellinen korvaus olisi saatava, oli kyse sitten rahapalkkiosta, alennuksesta tai ilmaistuotteesta. Arvostakaa omaa työtänne älkääkä suostuko ilmaistyöhön. Yritykset - ehdottakaa ja hyväksykää vain sellaisia yhteistyötarjouksia, joista olette valmiit maksamaan bloggaajalle hänen työpanoksestaan. Tällä tavoin kaikki osapuolet hyötyvät.

Kanssabloggaajat, mitä mieltä olette?

Mitä ajatuksia tämä herättää teissä lukijoissa, eli kuluttajan näkökulmasta?

Tänään on tullut kuluneeksi tasan kuukausi siitä, kun kävin rintojen korjausleikkauksesta. Palautuminen on sujunut hyvin, vaikka se on edelleen vasta alkumetreillä. Kuukausi on lyhyt aika. Varsinainen palautuminen kestää useita kuukausia, mutta päivä päivältä helpottaa. Olenkin ottanut tavoitteekseni kivat kivuttomat tissit jouluksi. Tuolloin leikkauksesta on yli puoli vuotta ja suurin osa hankaluuksista pitäisi olla historiaa.

Kuukauden totuttelu on auttanut uusiin rintoihin tutustumista. Enää ei häiritse, jos käsivarret hankaavat rintoihin liikkuessani. Enää liikkuminen ei tunnu niin hankalalta ja korkealle kurottaminen sekä kumartuminenkin on helpottunut. Varsinainen nostokielto päätty nyt, mutta aion olla varuillani seuraavankin kuukauden, kuunnella kehoani ja tunnustella, kuinka rintalihakset suhtautuvat nostamisiin. 15-kiloista Hugoa en ihan heti uskalla alkaa nostelemaan.

Päivisin ja iltaisin pystyn melkein unohtamaan, että olen ollut leikkauksessa vain hetki sitten. Toki rintalihaksissa tuntuu, jos rehkin liikaa ja silloin tiedän että kannattaa ottaa hieman lepoa. Aamut sen sijaan ovat edelleen vaikeita. Nukun selälläni, vaikka jo muutama viikko sitten olisi saanut alkaa harjoittelemaan myös kyljellään olemista. Joskus makaan hetkiä kyljelläni, mutta pitkään en sitä asentoa siedä ennen kuin rinnoissa alkaa tuntumaan. Sängystä ylös pääseminen on todella hankalaa ja jopa kivuliasta. Vasemmalla puolella rintakehääni on todella ikävän tuntuinen kipupiste, joka kasvaa yön aikana ja oireilee aamun ensimmäiset tunnit. Syvään hengittäminen sattuu, liikkuminen on normaalia hankalampaa ja haukottelu/yskiminen vihloo. Uskoisin, että kyse on selällään nukkumisen takia jumiin menevästä hermosta, sillä se tosiaan oireilee vain aamuisin ja menee sitten ohi.

Nyt kuukauden jälkeen olisi lupa alkaa käyttää myös muita kuin jämäkkiä tukiliivejä. En ole vielä käynyt liivikaupoilla, mutta odottelen sitä innolla. Pääosin tukiliivit ovat todella mukavat, mutta vaatekaappini sisällön kannalta todella rajoittavat. En omista juurikaan paitoja jotka käyvät tukiliivien kanssa ilman että ne pilkottavat rumasti joka suunnasta. Pieni murhe, mutta silti häiritsevä sellainen. Enää ei ole samalla tavalla muotia kuten ollessani yläasteella, että herutetaan rintsikoita ja alushousuja vaatteiden alta, hyi että.

Rinnat ovat edelleen pääosin tunnottomat. Koko rinnan alaosa on tunnoton, mutta kutisee kovasti. Kutina on kuulemma hyvä juttu, se viestii että tunto on palautumassa. Rinnan yläosan tunto toimii paremmin. Nännit ovat kuivat ja todella herkät, joskus jopa vaatteiden hipaisu saattaa säpsäyttää. Nännien tuntohermojen palautuminen voi rintaleikkauksen jälkeen kestää jopa 12 kuukautta, eikä ole takuuta että tunto palautuu ennalleen siihen mennessä tai edes ollenkaan. Rinnat ovat kiinteät ja rasituksen alla muuttuvat melkein jopa koviksi. Mulla ei ole pehmentävää rasvakudosta rinnoissani ollenkaan, joten ne tulevat aina olemaankin luomurintoja kiinteämmät. Kuitenkin odotettavissa on vielä reippaasti pehmentymistä tässä seuraavien kuukausien aikana.

Leikkausarvet näyttävät hyviltä, vaikka kaikki tikit eivät ole vielä kunnolla sulaneet. Arvet punottavat hieman, mutta ovat mielestäni lähteneet nätisti palautumaan. Arvet eivät ihan ole rintapoimussa, kuten tarkoitus oli, mutta en tiedä siirtyvätkö ne vielä alemmas rintojen muokkautuessa. Arvet jäävät kuitenkin hyvin näkymättömään paikkaan rinnan alle, eikä sinne oikeasti kukaan kurki. Ja vaikka kurkkisikin, niin ei ole väliä näkyykö siellä arpia vai ei. Arpien päällä on suojaava ihoteippi, joka täytyy vaihtaa viikon välein kolmen kuukauden ajan. Teipin vaihdon yhteydessä sivelen arpiin Kelo-cote nimistä arville tarkoitettua silikonigeeliä, joka auttaa kutinaan, punoitukseen ja arpien palautumiseen.

Ajattelin kirjoittaa palautumisesta vielä kolmen kuukauden sekä kuuden kuukauden jälkeen, ellei tule erikseen mieleen jotain mitä kirjoittaa. Saatte mielellänne esittää kysymyksiä, jos haluatte tietää jotain erityistä rintaleikkauksesta, palautumisesta tai mistä tahansa. Jos kysymyksiä tulee paljon voin kerätä ne erilliseen postaukseen, muuten vastailen kysymyksiin 3kk palautumispostauksen yhteydessä.

Nykymaailma on muuttunut paljon siitä, kun itse olin lapsi. Omassa lapsuudessani ensimmäisiä kännyköitä vasta keksittiin ja ne olivat tiiliskiven kokoisia vailla hienoja ominaisuuksia. Nykyajan lapset taas ovat tekniikkaneroja jo syntyessään. Yksivuotiaat pelaavat tableteilla vauvapelejä ja lapset saavat omat puhelimet aikaisimmillaan jo taaperoiässä. En yhtään ihmettele, että uutisoidaan lasten passivoituvan. Lapset eivät enää leiki, lapset vain istuskelevat hypnotisoituneina ruutujen edessä tuntikausia päivästä toiseen.

Me ollaan pidetty aika tiukkaa linjaa omien lastemme kohdalla. Ollaan opetettu, että puhelimet on aikuisten eikä lapsilla ole niihin koskemista. Me ei omisteta tablettia, mutta mummin luona saattaa saada pelata lyhyitä hetkiä. Mommon ja papan luona lapsilla on oma ikivanha tietokone jolle on asennettu muutama lastenpeli. Nyt isompien lastemme ollessa viisi ja liki neljävuotiaita ollaan hieman höllätty sääntöjä ja annettu poikien silloin tällöin katsella youtubesta videoita puhelimilta tai tietokoneilta. Ei olisi kannattanut joustaa edes näin vähän.

Kesti vain pienen hetken, että lapset oppivat puhelinten pääsykoodit, opettelivat navigoimaan sovellusten seasta youtubeen ja etsimään jopa itseään kiinnostavia ohjelmia. Ei tässä vielä mitään, onhan se hienoa ja jopa kiehtovaa huomata, kuinka nopeasti lapsi oppii uusia taitoja. Osa taidoista ovat kuitenkin sellaisia, jotka olisivat voineet mieluusti jäädä vielä oppimatta. Viimeksi yllätin Joelin salaa soittamasta videopuhelua Samin työkaverille. Lapset ovat erilaisia luonteeltaan, kiinnostuksen kohteiltaan ja käyttäytymiseltään, joten kaikille ei välttämättä kehkeydy intoa puhelimen räpläämiseen. Joelilla ei kuitenkaan ole ollut ongelmia sen kanssa, että puhelimia katsotaan vain luvan kanssa.

Keskimmäinen veijarimme taas jäi saman tien koukkuun kuin kala makealta maistuvaan matoseen. Hän ajaa meidät raivostumisen partaalle ruinaamalla jatkuvasti puhelinten perään. "Iskä saanko vähän vaan katsoa puhelimeltasi...""Jos olen kiltti, niin voinko ruuan jälkeen katsoa..." jne. Hänelle ei riitä edes minun ja Samin puhelimet, vaan osaa kysyä kaikilta mummeilta, kummeilta ja kavereilta löytyykö heidän puhelimistaan youtubea tai netflixiä. Jopa lääkärillä ollessamme hän alkoi selittämään lääkärille, että tuosta sinun puhelimestasi voisi varmaan katsoa ohjelmia.

Nyt ollaankin sitten ajauduttu perustamaan kotiimme oma vieroitusklinikka. Alexin puhelinhimo on mennyt ihan yli. Hän käy räpeltämässä puhelimiamme ilman lupaa aina, kun huomaa niiden olevan jossain valvomatta. Hän ei meinaa viihtyä ulkona, kun haluaisi mieluummin katsella videoita. Hän rientää heti kaivamaan töistä tulevan isänsä taskuja saadakseen puhelimen käsiinsä. Häntä itkettää, jos luvatta otettu puhelin viedään häneltä ja hän suuttuu kun häntä kielletään. Aamulla herätessä ensimmäiset sanat ovat saisinko vähän katsoa. Päivän aikana ruinataan miljoona kertaa ja illalla ennen nukkumaanmenoa kysytään taas, voisinko huomenna vähän...

Vieroitusohjelmastamme on toistaiseksi ollut hyvin minimaalista hyötyä. Puhelimenkäyttöoikeutta lykätään aina, jos puhelimeen kosketaan ilman lupaa. Luvalliset katseluhetket ovat vähentyneet huomattavasti. Tässä ne hyödyt sitten olivatkin. Ruinaaminen, pyytäminen, mankuminen, valittaminen, rukoilu ja teatraalinen nyyhkytys taas ovat pysyneet ennallaan, ellei jopa lisääntyneet. Meidän vanhempien korvissa soi aamusta iltaan "saanko, saanko, voinko, jos vain vähän, puhelin, puhelin, tietokone, puhelin, youtube, netflix, saisinko, puhelin, voinko, puhelin, PUHELIIIIIIIN!"

Millaiset puhelin/tabletti/tietokonesäännöt teillä on?

Suomen kesä tuntuu olevan yhtä vaihteleva kuin neljä vuodenaikaamme. Me ollaan jopa kaivettu pipot kaapista takaisin käyttöön lippisten tilalle, kun tämä viileä ja pilvinen sää ei tunnu tästä paremmaksi muuttuvan. Saatiin keväällä Silverjungleltapojille ihanat mätsäävät raitapipot, mutta lähetys saapui juuri kevätkelien lämmetessä ja pipot jäivät kaappiin odottelemaan viileneviä säitä. Silverjungle on itselleni varsin tuntematon merkki ja ennen näitä pipoja meillä on kokemusta vain yhdestä vuosia sitten Lapsimessujen alennuksesta ostetusta paidasta. Itselleni tuli yllätyksenä, että Silverjunglella on mallistossaan tuotteita myös naisille, sillä luulin että he valmistavat vain lastenvaatteita. Vaatteiden hinta-laatusuhde tuntuu olevan kunnossa ja uskon itseni lisäksi monen maksavan mielellään hieman extraa ekologisesti ja eettisesti valmistetuista vaatteista.

Pojat tykkäävät pipoistaan vaikka ovatkin olleet hieman närkästyneitä siitä, että joutuu kesällä käyttämään pipoa. Lapsille tuntuu olevan hieman hankalaa ymmärtää vuodenajan ja sään ero, sillä kesän viileinä päivinä ollaan känkkäilty myös pitkistä housuista ja huppareista. Onneksi he kuitenkin ovat huomanneet, että kylmissään oleminen on kurjaa ja että säänmukaisissa vaatteissa on mukavampaa. Otin kaikille kolmelle samankokoiset pipot, sillä heidän päänympärystä mitatessani erot olivat niin pieniä. Joelilla ja Alexilla oli täsmälleen sama mitta, Hugolla taisi olla vajaan sentin pienempi. Pipot istuvat hyvin jokaiselle, eli kokojen valinta meni ihan nappiin. Itse pidän pipoista enemmän päänmyötäisinä, joten taitoin reunat kertaalleen otsalle. Pipot saa halutessaan puettua myös niin, että pään takaosa jää pussimaiseksi.

Instagramissa@jenskujne on käynnissä Silverjunglen lahjakorttiarvonta. Klikkaa ja osallistu, niin sinullakin on mahdollisuus päästä shoppailemaan vaatteita itsellesi tai lapsellesi. Arvonta on käynnissä 26. kesäkuuta asti. Yhteistyössä Silverjungle

Onko Silverjungle teille entuudestaan tuttu vaatemerkki?

Näin toissayönä kummallista unta. Unessa oltiin ystäväni kanssa kauppakeskuksessa, kun yhtäkkiä alkoi soimaan ahdistava sirkusmusiikki. Juoksimme ulos ja näimme kuinka taivaalla lensi lentokoneita jonossa päin kauppakeskuksen seinää. Lentokoneet eivät olleet tavallisia, vaikka olivatkin tavallisen kokoisia. Ne olivat lego-lentokoneita ja osuessaan seinään ne pirstaloituivat palasiksi romahtaen maahan. Näky tuntui ahdistavan vain minua ja ystävääni, sillä muut ihmiset jatkoivat normaalisti ostosten tekemistä ja kauppakeskuksen käytävillä vaeltelua. Ainoat muut, joita tilanne häiritsi oli ryhmä latinoja business-ihmisiä pukuineen ja jakkupukuineen, jotka järjestäytyivät kauppakeskuksen parkkipaikalle evakuointijonoon. Koska emme tienneet, syttyykö sota vai mitä tapahtuu ja olimme todella peloissamme, päätimme liittyä latinojen seuraan evakuointijonoon. Taivaalla soi sirkusmusiikki ja murskautuvien lentokoneiden ihmisten kokoiset legopalikat lentelivät ympärillämme. Sitten onneksi heräsin.

Olen aina ollut unien näkijä, toisin kuin esimerkiksi Sami, joka ei ikinä muista nähneensä unta. Unet vaikuttavat minuun vahvasti ja jään aina pitkäksi aikaa pohtimaan niitä. Painajaiset jäävät kummittelemaan mieleeni, monesti näen myös samoja painajaisia uudelleen. Muistan edelleen hyvin tarkasti unia, joita olen lapsuudessani nähnyt, kuten esimerkiksi sellaisen, jossa tullessamme koulusta kotiin siskoni kanssa olohuoneessamme istuu tuntematon mies. Siskoni lähtee juoksemaan läheiselle kioskille hakemaan apua ja minä jään paikoilleni seisomaan tuijottaen miestä silmästä silmään. Pitkään olin epätietoinen siitä, oliko uni todellinen vai ei, vaikka kaiken järjen mukaan se todellakin oli vain unta. Saman unen jatko-osassa mies tulee vastaani eteiseen ja yrittää tulitikulla sytyttää eteisen lipaston päällä olevan kaulahuivin tuleen. Puhallan tulitikun kerta toisensa jälkeen, mutta mies sytyttää sen uudelleen. Sitten heräsin.

Unien sanotaan olevan aina jotekin yhteyksissä ihmisen alitajuntaan. Unentulkintakirjoja on varmasti tuhansia, itse en ole sellaisiin ikinä perehtynyt. Tavallaan kiinnostaisi kuitenkin tietää, mitä ihmettä päässäni liikkuu ja miksi alitajuntani kehittää minulle näin kummallisia unia. Osa unista ovat täysin yhteyksissä lähipäivien tapahtumiin, kuten oletan tässä lentokoneonnettomuus-unessani olevan. Alexin lego-teemaiset synttärit lähestyy ja stressaan siitä, kerkeänkö omien synttäreideni juhlimisen lomassa saada kaikki juhlajärjestelyt tehtyä. Ehkä ne pirstaloituvat legot viittaavat siihen. Joissain unissa tiedän näkeväni unta ja jos herään kesken sellaisen unen osaan halutessani vaipua takaisin samaan uneen nukahtaessani uudelleen. Osa unista taas ovat niin absurdeja, mutta silti niin aidon tuntuisia, että olen ihan hämilläni herätessäni ja vielä pitkään sen jälkeenkin.

Millaisia unia te näette? Oletteko koskaan yrittäneet tulkita unianne kirjojen avulla?

Kotona ollaan rentouttavan mökkiloman jälkeen, joten nyt on hyvä aika fiilistellä juhannustunnelmia. Me lähdettiin torstaina tuttuun tapaan suvun saarelle, jossa olemme viettäneet juhannusviikonloput viimeisen kuuden vuoden ajan. Ainoana poikkeuksena yksi vuosi jolloin käytiin vain päiväreissulla, koska laskettu aikani oli niin lähellä etten halunnut riskeerata synnyttäväni keskelle ei mitään. Saarella oltiin taas isolla porukalla ja hauskaa oli. Pojat ovat nauttineet merellisistä maisemista, tutkineet luontoa innoissaan ja leikkineet pikkuserkkujensa kanssa. Kamera tuntui lepäävän laukussaan koko loman ja mulla oli sellainen fiilis etten ole ottanut juuri yhtään kuvaa. Noh, oli niitä kuvia sittenkin melkein kuusisataa ja siihen päälle vielä iso pino puhelinkuvia.

Torstai-ilta meni kotiutuessa ja heti perjantai-aamusta alettin touhuilemaan. Aamupäivällä lähdettiin pienellä porukalla maihin kylän juhannusjuhliin. Sieltä on joka vuosi haettava metrilakua. Tänä vuonna ei jääty katsomaan juhannussalon nostoa eikä mulla ollut edes kameraa mukana koko juhlissa, mutta oli hauska lyhyt visiitti. Iltapäivällä päiväunien jälkeen alettiin pikkuhiljaa valmistautumaan illan kokkoa varten. Miehet rakensivat meille ison ja upean kokon. Perjantai-illan keli oli hieman kolea, mutta saatiin hyvä kokko aikaiseksi ja skoolattiin shampanjalla. Hiilloksen päällä paistettiin makkaraa, nakkeja ja vaahtokarkkeja.

Lauantai-aamu sujui taas leikin ja löhöilyn merkeissä. Iltapäivällä saunottiin ja Joel sekä Alex uskalsivat myös kastaa jalkansa hyiseen 14-asteiseen meriveteen, karkeilla lahjottuina tietty, heh. Saunan jälkeen keräännyttiin koko porukalla juhannuspäivälliselle. Omaa kalasaalista ei tänä vuonna tullut, verkot olivat tyhjillään joka aamu. Saarella oli niin paljon puujätettä, että pystytettiin kokko myös lauantai-illaksi. Tällä kertaa huijattiin hieman, sillä grillattiin makkarat kokon sijaan grillissä ja juotiin shampanjan sijaan kuohuviiniä. Myöhemmin illalla lapset jäivät siskoni valvovan silmän alle nukkumaan ja me suunnattiin Samin kanssa vielä kahdestaan souturetkelle.

Sunnuntaina pakkailtiin ja siivoiltiin, leikittiin ja löhöiltiin, sehän on lomailussa juurikin parasta se löhöily. Ennen kotiin lähdön aikaa paistettiin vielä iso pino muurikkalettuja ja pidettiin isot lettukestit. Kotimatka sujui väsyneissä merkeissä. Minusta juhannuksessa on parasta juurikin perheen ja suvun kanssa vietetty aika, enkä itse pidä juhannusta minään ryyppyjuhlana. Olen aina valinnut saaren ja sukulaiset juhannuksena, vaikka olisi ollutkin mahdollisuus mennä vaikka kavereiden kanssa festareille tai tehdä jotain muuta. On toki niitäkin juhannuksia ollut, jolloin ei olla oltu saaressa, mutta silti aina perheen kanssa. Kuitenkin muistan lapsuudestani asti parhaiten juurikin ne saarella vietetyt jussit ja olen iloinen, että voin luoda vastaavia muistoja myös omille lapsilleni. Eihän sitä tiedä, missä tulemme juhannuksia tulevina vuosina juhlimaan. Ehkä olisi mukavaa vaihtelua olla myös lasten isän puolen suvun kanssa, kun ollaan nyt koko suhteemme aikana olleet minun suvun kanssa juhannukset. En kuitenkaan rehellisesti tiedä, tuntuisiko juhannus oikealta juhannukselta jossain muualla. Millaisia juhannusperinteitä teillä on?

Alkavalla viikolla onkin sitten taas täys hulina päällä! Tavallisen arki-työviikon lisäksi Alexilla on tiistaina synttärit, Joel lähtee mumminsa kanssa reissuun, mulla on perjantaina synttärit joita juhlitaan kavereiden kanssa, Alex ja Hugo pääsevät yökylään siskoni luokse ja viikonloppuna koittaa sitten Alexin synttärijuhlat. Rentouttavan loman jälkeen onkin hyvä päästä takaisin hektiseen arkeen ennen pian koittavaa seuraavaa lomapätkää. Synttäreitä varten on vielä paljon tekemistä ja vähän pitää stressata esikoisen pitkää poissaoloa ja ensimmäistä ulkomaanmatkaa. Samin pitkät työpäivät täytyy jaksaa yksin lasten kanssa, toki ovathan pitkät päivät hänellekin raskaita. Onneksi Samilla on vain nelipäiväinen työviikko ja päästään perjantaina tuulettumaan ystävien kanssa. Eipähän käy touhutessa aika pitkäksi.

PS. Olisi mukavaa, jos kerkeäsitte käyttää hetken aikaanne käyden vastaamassa tässä linkissä olevaan kyselyyn. Kaksplus ja me bloggaajat haluamme saada lisätietoja lukijoidemme kiinnostuksen kohteista, jotta voisimme kehittää mainontaa sekä tuottaa yhä kiinnostavampaa sisältöä blogeissa. Kiitos vastanneille jo etukäteen.

Hän on avulias ja lämminsydäminen,

temperamenttinen ja räiskyvä.

Hän on sosiaalinen ja tiedonjanoinen,

reipas ja voimakastahtoinen.

Hän on jo neljävuotias.

Paljon onnea mamman ja iskän rakas Alex!

Eilen koitti Hugon ensimmäinen hiustenleikku. Tukka alkoi olla niskassa jo niin pitkä, että se hikoilutti kuumina päivinä ja takkuuntui sotkuisen syöjän ruoanjämiin. Vauvan ensimmäinen hiustenleikkuu voi olla haikea hetki, sillä silloin vauva muuttuu heti isomman lapsen näköiseksi. Suloisissa ensikiehkuroissa on tiettyä taikaa ja nostalgisuutta, mutta joskus käytännöllisyys voittaa nostalgisuuden ja on pakko tarttua leikkuuvälineisiin. Epäsiisti ja takkuinen tukka ei vain ole kivan näköinen, vaikka ne kuinka olisivat vauvan ensimmäiset hiukset. Hugo istui nätisti potalla leikkuun ajan kirjaa lukien. Meillä on oma hiustenleikkuukone ja sillä saa sukkelasti lasten kutrit ojoon. Aiemmin lainattiin isäni/veljeni leikkuukonetta mutta se oli aika äänekäs ja pojat hieman jopa pelkäsivät sitä, etenkin pienempänä. Veljeni kyllästyi oman koneensa jatkuvaan lainaamiseen ja osti meille oman leikkuukoneen joululahjaksi. Uusi kone on hyvin hiljainen ja siinä on myös useampi vaihtoterä eripituisille hiuksille. Vanhassa koneessa vaihteluvaraa oli 0-7mm, tässä uudessa taas 0-18mm. Hugoa ei myöskään tuntunut haittaavan olkapäille varisevat irtohiukset, kuten isoveljiään joita kutittaa ja ärsyttää suunnattomasti iholle varisevat pienetkin haituvat.

Poikien ja etenkin Alexin tukkaa leikataan tasaisin väliajoin, tyyli vaihtelee sen hetkisen fiiliksen mukaan ja eripituisilla terillä saa erilaista jälkeä. Hugolla ja Joelilla on selkeästi minulta peritty hiuslaatu, ohut ja hento. Alexilla taas on isänsä tapaan paksumpi pehko. Hugolta leikattiin pisimmällä terällä, eli 18mm pituisella. Tällä tavoin tukkaa jäi kuitenkin päähän ihan sopivasti, mutta takkuinen takajeejee sai kyytiä. Emme halunneet tehdäsamaa virhettä kuin Joelin ensimmäisellä leikkuukerralla. Leikattiin Alexin tukkaa samalla kevyemmäksi kesää varten, sillä paksu ja pitkä tukka hiostaa lippiksen alla. Tällä kertaa Alexille jätettiin pään päälle pidempää hiusta hänen omasta pyynnöstään. Joelin tukka kasvaa hitaammin, joten hänellä ei ollut halua eikä tarvetta leikkauttaa hiuksiaan.

Ja näin pojat ovat heti freesimpinä uusilla kesäfledoillaan.

Minkä ikäiseltä olette leikanneet hiukset ensi kertaa? Kotikonstein vai kunnon parturissa?

Tänään on minun syntymäpäiväni. Tästä päivästä eteenpäin olen aina vain lähempänä keski-ikää kuin syntymääni. Aikuisiällä syntymäpäivien merkitys ei ehkä ole yhtä suuri kuin lapsuudessa, lahjojen saaminen ei ole enää niin tärkeää ja jos juhliminen jää välistä, niin sekään ei ole niin vakavaa. Kuitenkin itse pidän 25. ikävuotta jonkin sortin virstanpylväänä. Kahdessakymmenessäviidessä vuodessa pitäisi olla saanut ainakin jotakin aikaiseksi elämässään.

Nuorempana ajattelin aina, että saisin ensimmäisen lapseni ennen kuin täytän 25 vuotta. En tiennytkään, että kerkeäisin synnyttää kolme lasta tuohon ikään mennessä. Muutama vuosi sitten ajattelin, että ehtisin saada lapsiluvun täyteen ennen tätä ikää. Tavallaan onnistuin siinä, sillä en usko että perheemme tästä enää kasvaa. Ikinä ei kuitenkaan voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Perhe on suuri saavutus ja olen perheestäni, eli avioliitostani sekä lapsistani, suunnattoman ylpeä. Tuntuu todellakin siltä, että olen saavuttanut elämässäni jotakin.

Ylpeyteni on silloin tällöin myös kääntynyt itseäni vastaan ja muuttunut epävarmuudeksi. Muistan viime kesänä tuttavani valmistujaisjuhlissa juhlavieraiden jutelleen enimmäkseen koulusta, opiskeluista, valmistumisesta, työpaikoista sekä uran luomisesta. Minulla ei ollut mitään sanottavaa keskusteluun ja jonkun kysyessä mitä minä teen, melkein hieman hävetti sanoa, että "joo mä oon vaan kotona...". En tiedä mikä minuun siinä hetkessä meni, mutta sen jälkeen päätin etten ikinä enää häpeä elämääni yhdenkään lapsettoman, opiskelevan puolitutun mahdollisen mielipiteen takia. Seison päätösteni takana ja olen ylpeä siitä, että tein juuri niinkuin koko elämäni ajan olen ajatellut tekeväni. Valitsin perheen ennen uraa ja tulen valitsemaan niin jatkossakin.

Olen haudannut urahaaveita, jotka eivät sopisi yhteen perhe-elämän kanssa. Olen kirjoittanut ylioppilaskokeet puoliteholla, opiskelematta, maitotahraisissa vaatteissa vastasyntyneen odotellessa koesalin ulkopuolella. Olen opiskellut uusintakokeisiin vauvan kanssa, käynyt uusintakokeissa ison supistelevan vatsan kanssa. En päässyt ylioppilaaksi edes kolmella yrittämällä, mutta en ihmettele, sillä opinnot olivat vaativia ja jäin raskauden takia jälkeen opiskeluista viimeisenä kouluvuonna. Olen läpäissyt viisi ylioppilaskoetta keskivertotuloksin. Lakki jäi kuitenkin saamatta, sillä normaalista lukiosta poiketen IB-linjan vaatimuksena on läpäistä kaikki kokeet saadakseen painaa ylioppilaslakin päähänsä. En syytä raskauksiani huonosta koulumenestyksestä, mutta uskallan kuitenkin väittää, että olisin saattanut yltää parempiin tuloksiin lapsettomana lukiolaisena.

Kysymykseen Mikä haluaisit olla isona? olen vastannut vuosien aikana kymmenillä eri vaihtoehdoilla. Urahaaveet ovat olleet kaikkea väliltä balleriina, lentoemäntä, neuvolatäti, opettaja, taksikuski, kirjanpitäjä, astronautti ja jopa heh, strippari. Joo, kymmenen vuotta sitten halusin tosiaan vain astronautiksi ja totesin, että koska se ei tule ikinä toteutumaan niin ryhdyn varmaan strippariksi. Kaikista vaihtelevista tulevaisuuden haaveista yksi on kuitenkin pysynyt. Olen aina halunnut äidiksi. Onhan se iso ja upea asia, että on toteuttanut elämässään yhden suuren haaveen.

En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta sen tiedän että olen kaksikymmentäviisivuotiaaksi ihan hyvässä elämäntilanteessa. Minulla on oma perhe ja onnellinen avioliitto, elämä edessä. Uraa ehtii luoda myöhemminkin. Oman kodin ehtii ostaa myöhemminkin. Töitä kerkeää tehdä vielä vuosikaudet, mutta lapset ovat pieniä vain hetken aikaa. Se, että joku muu on valinnut erilaisen tien elämälleen ei tarkoita, että minun valitsemassa tiessä on jotakin väärää. Se on hienoa elämässä, että jokainen voi itse ainakin jossain määrin vaikuttaa oman elämänsä kulkuun. Minä teen valintoja sen mukaan, mikä tekee minut onnelliseksi. En aio asettaa itselleni vaatimuksia tai ikä-takarajoja tietyille asioille. Voin asettaa tavoitteita, mutten olla ehdoton. Elämä kuljettaa, aion nauttia siitä seuraavatkin 25 vuotta ja sittenkin olen toivottavasti vasta puolessavälissä elämääni.

Tänään ollaan vietetty Alexin 4-vuotissynttäreitä Lego-teemabileissä. Juhlien teema oli Alexin itse valitsema ja oikeastaan ihan itsestäänselvyys, sillä legot ovat tällä hetkellä The juttu. Duploilla leikitään ahkerasti ja pikkulegoillakin yritetään keretä leikkimään silloin, kun Hugo ei ole häiritsemässä. Pikkulegojen suositusikä on useimmissa paketeissa viidestä ikävuodesta ylöspäin, mutta Alex osaa tosi nätisti leikkiä hävittämättä pieniä paloja ja siivoaa nätisti jälkensä leikin loputtua. Luulen, että tuo ikäraja perustuu rakentamisen vaikeusasteeseen, joten sillä ei ole niin väliä kun häntä autetaan rakentamisessa. Ei yllättänyt, että päivänsankari toivoi lahjaksi vain pikkulegoja ja saikin niitä muiden lahjojen lisäksi aikamoisen kokoelman.

Juhlien teemaa lähdettiin taas toteuttamaan mahdollisimman laajasti koristeiden sekä tarjoilujen suhteen. Etsittiin pinterestistä paljon ideoita ja toteutettiin niistä kivoimmat sekä helposti toteutettavissa olevat jutut. Ilmapalloja klassisissa legoväreissä, eli sinistä, punaista, keltaista ja vihreää. Seinälle legoukkeleiden naamoja keltaisin paperilautasiin piirrettyinä ja tarjoilupöydän mukit samalla tyylillä. Asuntoa koristeltiin myös legoista rakennetuilla ALEX-kirjaimilla sekä serpentiineillä ja juhlapöytä sai ylleen legopöytäliinan.

Suolaisten tarjoilujen suhteen inspiraation löytäminen ei ollutkaan niin helppoa. Lopulta päädyttiin ajankäyttörajoitusten takia tarjoilemaan suolaisina ruokina vain legopalikkapizzaa ja salaattia, joka sai näytellä suurpiirteisesti kulhollista irtolegoja. Pizza ja salaatti ovat molemmat aika neutraaleja tarjoiltavia, jotka maistuu suurimmalle osalle juhlaväestä. Pizzavaihtoehtoina meillä oli tomaattipizza sekä chorizo-pizza. Salaattiin laitoin salaatinlehtien lisäksi tomaattia, kurkkua, paprikaa sekä viinirypäleitä. Oltiin oikeassa, hyvin maistui koko porukalle! Juomana tarjoiltiin meillä jo klassikoksi noussutta sitrus-granaattiomenaboolia. Koristelin boolin mansikoilla sekä legopalikan muotoisilla jääpaloilla.

Makeina tarjottavina oli kakun lisäksi rocky road legopaloja, jotka siis päällystin candy meltsillä ja mini smarties-karkeilla. Neljää eri väriä, neljää eri makua. Suklaan ja vaahtokarkkien lisäksi käytin lisukkeina pistaasipähkinöitä, kuivattuja marjoja, keksimuruja ja lakritsia. Tarjolla oli myös keltaisella candy meltsilla päällystettyjä vaahtokarkkeja hedelmävartaissa, piirsin noille vielä mustalla elintarvikekynällä legoukkojen kasvot. Kakkua mietin pitkään, sillä en uskonut osaavani tehdä yhtään samankaltaisia luomuksia kuin Pinterestin upeudet. Päädyin lopulta tekemään mehevän mansikka-suklaamoussekakun ja käyttämään koristeita apuna loihtimaan kakun sopimaan lego-teemaan. Siinä auttoi jääpalamuoteilla tehdyt lego-ukkelit ja legopalat.

Juhlat olivat oikein onnistuneet ja juhlakalu tuntui olevan varsin tyytyväinen lahjoihinsa sekä juhlapöydän herkkuihin. Kaikin puolin onnistuneiden synttärijhlien jälkeen voi huokaista helpoituksesta ja nauttia juhlien jälkeisestä hyvän olon uupumuksesta. Kiitos kaikille kanssamme juhlineille sekä Alexia muistaneille.

Esikoisemme oli viime viikolla reissussa mumminsa kanssa. Hän oli poissa kotoa yhteensä neljä yötä. Hän matkusti ensi kertaa ulkomaille. Hän on viisivuotias, joten kasvatusoppaiden mukaisesti (yö per ikävuosi) reissu oli ihan hyväksyttävän pituinen. Silti se tuntui äidistä pahalta. Vaikka olenkin työstänyt vuosien aikana ahdistustani äitiyteni yhdestä isosta häpeän hetkestä ja lapsen yökyläilyt eivät enää tuota pahaa mieltä, niin tällä kertaa minua ahdisti. Yksi lapsistani, neljä yötä erossa perheestään. Ihan yksin. No ei tietenkään yksin, mutta yksin erossa ydinperheestään, vailla vanhempiaan ja sisaruksiaan. Syy, miksi asia on minulle niin vaikea on se, että juurikin kyseisen lapsen hoitoon jättämisestä nuorempana koen epäonnistumista ja katumusta.

Olimme nuoria ja tietämättömiä. Lähipiirissämme myötäiltiin päätöstämme. En tiedä olivatko he oikeasti sitä mieltä, että suunnitelma oli ookoo vai eivätkö he vain tohtineet sanoa meille toisin. Jätimme esikoisemme yhdeksäksi yöksi hoitoon alle vuoden ikäisenä. Yhdentoista kuukauden ikäiselle vauvalle tuon pituinen aika on sama kuin vanhempien hylkäämäksi tuleminen. Alle vuoden ikäinen lapsi ei välttämättä muista vanhempiaan noin pitkän aikaa näkemättä heitä. Meillä ei onneksi käynyt niin, eikä jouduttu vierastuksen tai normaalista poikkeavan käytöksen kohteeksi reissun jälkeen. Erossaolo ja jälleennäkeminen sujui niin hyvin kuin suinkaan tuollaisen erossaoloajan jälkeen voi. Hassuinta ja samalla surullisinta tässä jutussa on se, että olen ollut erossa lapsestani pidemmän aikaa kuin puolisostani. Olemme Samin kanssa olleet pisimmillään erossamme toisistaan vissiin vajaan viikon verran.

Kadun sitä, että jätin alle vuodenikäisen lapsen yli viikon ajaksi hoitoon matkustaakseni kahdestaan häämatkalle mieheni kanssa. En haluaisi uskoa, että lapseni olisi tuosta lomamatkasta kärsinyt, mutta todellisuudessa kukaan ei voi tietää totuutta. Miten hän on reagoinut vanhempiensa poissaoloon? Miten tämä on vaikuttanut kiintymyssuhteeseemme tai lapsemme tulevaisuuden kykyyn ja tapaan luoda ihmissuhteita? Onko hän kokenut itsensä hylätyksi tulleeksi? Onko hänelle jäänyt pelkoa tai traumoja erossaoloajasta? Muistaako lapsi edes erossaoloa? Sydäntäni särki kuitenkin kuulla vuosien jälkeen äitini muistelleen, että olihan se lapsi loppuviikosta aika apaattinen ja vaisu. Lieneekö sitten siitä, että me vanhemmat olimme poissa, vai siitä että hän sattui olemaan hieman kipeänä juuri tuolloin loppuviikosta. Ahdistaa ajatella, mitä pienen rakkaani mielessä on liikkunut.

Juhannuksena erehdyin hermostumaan lapseni huonoon käytökseen ruokapöydässä ja ärähdin hänelle: vien sinut kohta roskiin! Ei ehkä mikään maailman vakavin uhkaus, mutta hetkeä myöhemmin viedessäni hänet puhuteltavaksi pois pöydän äärestä sain kuulla surkean nyyhkytyksen alta sanat "en halua koskaan joutua pois perheeni luota". No enhän minä oikeasti ollut häntä pois viemässä, en roskiin enkä muuallekkaan. Kunhan päästin hermostuksissani sammakon suustani, kuten varmaan moni tekee kiihdyksissään. Mutta tämä sydäntä raastava lause esikoiseni suusta herätti jälleen kerran minussa sen ajatuksen, joka alitajunnassa aika ajoin kummittelee. Onko tämäkin sivuvaikutus siitä, että hylkäsimme pienen rakkaan lapsemme reilut neljä vuotta sitten? Jätimme hänet yhdeksäksi yöksi, jotta pääsisimme itsekkäästi "nauttimaan kahdenkeskeisestä ajasta" ennen toisen lapsemme syntymää. Johtuuko tämäkin välikohtaus ja perheen luota pois joutumisen pelko siitä hylkäämisestä?

Toisen ja kolmannen lapsen kohdalla kasvatinkin ainakin itselleni jonkinlaiset traumat tästä. En tiedä lapsesta, mutta minuun reissusta kaikessa ihanuudessaan jäi myös osittain ikävät muistot. Joelin kohdalla en koskaan suonut ajatusta yökyläilyn mahdollisesta haitallisuudesta, siis ennen tuota pitkää reissua. Alexin syntymän jälkeen en alkuun halunnut laittaa häntä hoitoon ollenkaan. Peruin yökyläreissuja ja käännyin hoitopaikan parkkipaikalle päästyäni jo itkien takaisin hakemaan vauvani. Voin pahoin sen illan, jolloin vauva lopulta meni ensi kertaa puolivuotiaana yökylään. Kolmannen lapsen kohdalla annoin yökyläreissun odottaa vielä pidempään. En varmaan olisi laittanut häntä niinkään aikaisin (8,5kk) ikäisenä vielä yökylään, mutta se oli kuitenkin järkevin ratkaisu siihen hetkeen. Sen ensimmäisen kynnyksen jälkeen yökylään vieminen on ollut helpompaa, kun on saanut huomata etteivät lapset koe sitä huonona asiana. Lapset saavat erilaista huomiota ja vanhemmat saavat omaa aikaa. Karua ehkä, mutta joskus vanhemmat tarvitsevat lomaa lapsistaan. Ja joskus lapset myös tarvitsevat lomaa vanhemmistaan.

Nykyhetkenä koen lasteni voivan hyvillä mielin mennä läheisten sukulaisten luo yökylään ja voivani jättää heidät sinne itsekin hyvillä mielin. Enää en koe ahdistusta yökyläreissuista, sillä nykyään lapset itse kyselevät niiden perään. Haluan lasteni ylläpitävän läheiset välit isovanhempiinsa ja muihin sukulaisiinsa. Haluan lasteni muistelevan yökyläreissuja samanlaisella lämmöllä, kuin minäkin muistelen lapsuuteni aikaisia mummolareissuja. Äitiys on tunteiden vuoristorataa. Voi olla, että stressaan turhasta. Oletettavasti lapseni on henkisesti täysin kunnossa tuosta häämatkasta huolimatta. Äitinikin kertoi joskus, kuinka syyllinen olo hänellä oli ja kuinka suurista omatunnontuskista hän on kärsinyt joutuessaan viemään meidät kesäisin mummolaan useiksi päiviksi, koska työvuorot eivät menneet yks yhteen koulujen kesälomien kanssa. Me taas muistamme lämmöllä niitä mökillä vietettyjä kesäpäiviä sukulaisten kanssa. Niin ne asiat näyttävät erilaisilta eri näkökulmista.

Kun esikonen lopulta kotiutui reissultaan halusin rutistaa hänet rikki loputtomalla määrällä haleja ja pusuja. Tämä ei lapselle kelvannut, vaan hän kiemurteli irti otteestani ja ilmoitti muuttavansa laivalle asumaan. Taisi olla mukava reissu.

En koskaan ajatellut, että joutuisin kiihkoilemaan tästä aiheesta. Luulin, että jokaiselle ihmiselle olisi täysin ilmiselvä asia, ettei lapsia jätetä yksin autoon. Ei talvella eikä varsinkaan kesällä. Silti niitä tapauksia näkee ja pahimmassa tapauksessa joutuu lukemaan iltapäivälehtien sivuilta surullisista ja turhista kuolintapauksista. Lämpötila autossa nousee helteellä hetkessä sietämättömiin lukemiin eikä autossa kestä olla. Pieni lapsi ei pääse tilannetta karkuun ja joutuu kärsimään kuumuudesta. Isompaakaan lasta ei todellakaan kannata jättää autoon yksikseen, ei edes vaikka jättäisi ikkunan raolleen. Eikä tämä koske ainoastaan kesää ja kuumia päiviä. Pieni lapsi ehkä istuu vöissään kykenemättömänä karkaamaan tai tekemään tuhmuuksia, muttei myöskään pääse pois jos jotain sattuu. Isompi lapsi taas saa halutessaan omat vyönsä auki ja voi saada älyttömiä päähänpistoja odotellessaan aikuista.

Viime viikolla todistin juurikin tällaista tapausta. En uskaltanut puuttua, vaikka jälkeenpäin ajateltuna olisi varmasti kannattanut avata suu ja ärähtää tuntemattomalle lapselle. Kävin Alexin ja Hugon kanssa eräässä kaupassa ja parkkipaikalla oli noin 8-10 vuotias poika yksin autossa. Hän istuskeli avoimen ikkunan ikkunalaudalla heilutellen käsiään ja huudellen ohi meneville ihmisille, että kattokaas mulla on ikkuna auki. Viivyimme kaupassa kaksikymmentä minuuttia ja takaisin tullessamme poika oli edelleen autossa yksin. Tai no, ei edes autossa vaan kiipeilemässä auton katolla! En tiedä miksi pidin suuni kiinni ja kävelin nätisti lasteni kanssa ohi omalle autolle. Ehkä siksi, että nykyaikana tuntuu olevan täysin kiellettyä ja hyvin tuomittavaa puuttua muiden ihmisten asioihin. Ei olisi ensimmäinen kerta kun tulisi sanomista siitä, että ulkopuolinen puuttuu tuntemattoman lapsen käytökseen.

Mielessäni kävi jäädä parkkipaikalle varmistamaan, ettei lapselle satu mitään. Odottelemaan, että se aikuinen tulisi takaisin autolleen ja huomaisi lapsen touhut. En onneksi kerennyt laittaa omia poikiani edes autoon kun kyseisen pelleilijän äiti tuli paikalle. Hän oli hyvin suuttuneen oloinen, ja syystä. Pojallehan olisi voinut käydä vaikka mitä! Autollekin olisi voinut käydä jotain, vaikka se onkin ihmisen hyvinvointiin verrattuna sivuseikka. Toivon, että kyseinen äiti jäi miettimään tilannetta muutenkin kuin huonosti käyttäytyneen lapsen osalta. Toivottavasti hän tajuaa miettiä kahdesti myös omaa käytöstään ensi kerralla kun suunnittelee jättävänsä lapsen yksin autoon kaupassakäynnin ajaksi. Ihannetilanne tietenkin olisi, ettei hän enää edes miettisi jättävänsä lasta yksin.

En yleensä ole kovin ehdoton kasvatustapojen suhteen, mutta tässä asiassa kukkahattuani kyllä kiristää. Uskallatko todellakin riskeerata lapsesi hyvinvoinnin ja pahimmassa tapauksessa jopa asettaa hänet hengenvaaraan siksi, että on helpompi käydä kaupassa yksin? Kauhuskenaarioita on lukemattomia. Kuumenevan auton lisäksi joku voi vaikka kolaroida autoa parkkipaikalla. Voi tulla oikosulku ja auto voi syttyä tuleen. Avoimen ikkunan kautta joku voi vaikka varastaa auton, tai kidnapata lapsen. Entä jos saat vaikkapa sydänkohtauksen kaupassa, eikä kukaan tiedä että autossasi odottaa lapsi? Ambulanssi vie sinut tajuttomana pois paikalta ja lapsi jää unohdettuna autoo ties kuinka pitkäksi aikaa. Nämä ovat räikeästi kärjistettyjä esimerkkejä, mutta silti niitä kannattaa miettiä.

Moni puolustelee lapsen autoon jättämistä sillä, että hakee vain pikaisesti jonkun yhden tuotteen. Sillä pikaisellakin reissulla ehtii tapahtua vaikka mitä, puhumattakaan tällaisista liki puolen tunnin yksinjättämisistä. Et voi ikinä antaa itsellesi sitä anteeksi, jos lapsellesi sattuu jotain ollessasi vaikka vain pikaisesti hakemassa sitä yhtä maitotölkkiä lähikaupasta. Älä pelaa venäläistä rulettia lapsesi hyvinvoinnin kustannuksella.

ÄLÄ SIIS JÄTÄ LASTA YKSIN AUTOON!

Kuvat:Instagram @jenskujne

Kuten olen joskus blogissani kertonut, olen teini-ikäisenä sairastanut jonkinasteistasyömishäiriötä. En muista, onko minulle koskaan tehty virallista diagnoosia, mutta oireenkuvat olivat niin selkeät ettei se tarvitse diagnoosia tuekseen. Sairastaminen oli pääosin anoreksiaa, mutta siinä oli myöskin paljon bulimisia piirteitä. Laihduin lyhyessä ajassa hurjasti, en syönyt juuri mitään, jumppailin yöt salaa vanhemmiltani, oksensin joskus jopa pelkää vettä juotuani. Kerrytin painon hiljalleen takaisin ja "paranin kuin itsestään" - fyysisesti. Kehoni meni kai jonkinlaiseen säästöliekki-modeen tuon lihomisen jälkeen, sillä jatkoin tietoisesti ns. laihduttavia syömistottumuksia vielä vuosia, mutta paino ei juurikaan muuttunut suuntaan tai toiseen. Syömishäiriöllä oli selkeä yhteys mielialaani, sillä olin masentunut sairastuessani ja alkaessani voimaan paremmin henkisesti myös syöminen parani ja paino alkoi nousemaan.

Olen siis jossain määrin tunnesyöjä, en tietoisesti mutta alitajuisesti. Nautin hyvästä ruuasta, syömisestä ja nautiskelusta herkkujen kera. Tietyissä tilanteissa syöminen tuottaa paljon mielihyvää, en siis syö pelkästään saadakseni ravintoa ja pysyäkseni elossa. Joskus syömishäiriö nostaa päätään ja koen vatsenmielisyyttä, ahdistusta ja katumusta syömistäni ruuista ja herkuista. Yleisesti vointini on kuitenkin hyvä ja voin syödä mitä haluan vailla omatunnontuskia. Jos taas ahdistun, olen surullinen tai vaikkapa riitelen puolisoni tai ystäväni kanssa, minulta katoaa ruokahalu samantien ja alan voimaan pahoin sekä henkisesti, että fyysisesti. Tämä ei ole tietoinen päätös, vaan kehon oma reaktio stressitilaan on välitön syömiskielto. En edes pysty syömään, vaikka haluaisin. Oksettava olo valtaa kehoni ja jopa pelkkä syömisen ajattelu pahentaa oloa. Tätä tahatonta tai puolitahallista oloa saattaa jatkua tunneista päiviin, vaikka riita olisikin sovittu ja tilanne olisi ohi. Tavallaan olen siis onnellisissa asioissa tunnesyöjä ja surullisissa asioissa tunne-epäsyöjä. Normaalisti kai tunnesyömisenä pidetään surunsa hukuttaminen ruokaan, mutta miksipä se ei voisi päteä myös toisin päin? Kai tunnesyömisessäkin on monenkirjava oireilu.

photo tunnesyoumljauml_2_zpstrxbd2bh.jpg

Minulle on jäänyt myös pitkäaikaisia vaikutuksia sairastamisesta. Ruokahaluni on olematon, vatsalaukkuni on todella pieni ja se turpoaa valtavaksi pienestäkin määrästä ruokaa. Siis oikeasti pienestä määrästä, puhutaan vaikka yhdestä leipäviipaleesta. Toki syy tähän voi olla jokin ihan muukin, mutta olettaisin vatsalaukun koon olevan ainakin osasyy. Turpoaminen hankaloittaa myös julkisesti syömistä, sillä eihän se ole kivan näköistä, että vatsa pömpöttää ja näytän liian pieniin vaatteisiin pukeutuneelta raskaana olevalta naiselta. Turvotus on tietenkin myös fyysisesti ikävän tuntuista.

En tunne nälkää. Liian usein havahdun myöhään iltapäivällä siihen, etten ole syönyt mitään. Yleensä Sami tulee töistä kotiin valittaen kovaa nälkää, jolloin tajuan että hei mä en muuten ole syönyt mitään, mullakin on varmaan nälkä. En edes muista että pitäisi syödä tai tajua etten ole syönyt. En huomaa syömättömyyttäni, koska keho on vuosien varrella niin tottunut siihen, että olin pahimmillaan päiviä syömättä ja normaalit päivittäiset ruokailuvälitkin ovat useita tunteja. Onneksi Sami on hyvä tuki tähän, sillä hän patistaa minua syömään. Olisi tietenkin helppoa syödä aina lasten kanssa samaan aikaan, mutta jostain syystä ei vain tule syötyä. Ei ole mukavaa syödä väkisin jos ei ole nälkä, samalla tavalla kuin liika syöminen vatsan ollessa jo täynnä ei myöskään ole mukavaa.

photo tunnesyoumljauml_1_zpsdsousavi.jpg

Sairauteni alku ja juuri on kaikista kummallisin tarina. Katsottiin yläasteen terveystiedon tunnilla dokumenttia anorektikoista. Sen katsottuani mietin hiljaa mielessäni, toihan on siistiä. Mäkin voisin vähän laihduttaa. Toki pääni on aina tainnut olla hieman sekaisin, sillä jo ala-asteaikaisista päiväkirjamerkinnöistä löytyy lehmän kuvia nimelläni varustettuna ja kertomuksia siitä, paljonko painan ja kuinka läski olen. Ehkä voisin joskus purkaa niitäkin ajatuksia muualla kuin ärsyttävänä pitämälleni psykiatrille, jonka luona mut pakotettiin tuolloin teinivuosina käymään.

Välillä olen päästäni ihan pihalla ja katselen vanhoja kuvia ajatellen, olisipa minulla vieläkin tuollainen itsekuri. Olisimpa yhtä laiha kuin tuolloin. Melkein kuin toivoisin edelleen olevani sairas, vaikka se onkin ihan älytön ajatus! Joskus taas kyllästyttä kaikki nämä mun pakkomielteiset sekä alitajuiset syömisvammaamiset. Painoindeksini on noin 18, eli nykypainossani ei ole mitään moitittavaa ja kroppakin näyttää peilistä katsottuna useimmiten ihan kivalta. Painan muutaman kilon enemmän kuin ennen kolmatta raskautta, mutta olenhan kerryttänyt painoa melkein kilon verran jo pelkillä tisseillä, haha. Miksi yksi elämän perusasioista, syöminen, on niin vaikeaa?

Oletko tunnesyöjä? Miten tunnesyöminen sinulla ilmenee?

Mun vanhempien kesäpaikka, eli asuntovaunu, sijaitsee Pohjois-Karjalassa 400 kilometrin päässä kotoamme. Me ollaan reissattu ympäri Suomea ja Eurooppaa asuntovaunulla koko elämäni, ja vaikken itse asuntovaunuilijaksi välttämättä ryhtyisikään oman perheeni kanssa, niin on mukavaa että voidaan omien lastemme kanssa myös saada samoja kokemuksia. Nykyään vanhempani eivät enää kierrä Suomea, vaan tulevat aina tänne Kesälahdelle lomillaan. Asuntovaunu on tietenkin aika pieni koppi, joten ollaan lähekkäin koko ajan eikä omaa tilaa oikeastaan ole. Siinä oppii kyllä sietämään perheenjäseniään ja sopimaan mahdolliset riidat hetkessä, kun ei pääse tilannetta karkuun. Hyvin me ollaan kuitenkin aina pärjätty, läpi lapsuuden ja jopa teineinä. Uskon, että osatakseen olla asuntovaunuilija, se vaatii tietynlaista luonnetta. Meidän viisihenkinen perhe asuu pienessä kolmiossa joten ollaan tottuneita olemaan lähekkäin muutenkin, eikä pienessä asuntovaunussa asuminen oli niin kovin erilaista.

Ympäri Suomea tai ulkomaita matkustaessa tietenkin ajopäiviäkin kertyy kiitettävästi ja autossa tulee kulutettua tuntikausia, Vaikka me ei olla itse autoiltu paljoa enempää kuin tätä Espoo-Kesälahti väliä, joka on pysähdyksineen kuutisen tuntia, niin ollaan keksitty parhaimmat keinot selvitä pitkistä matkoista pientenkin lasten kanssa. Ensimmäinen reissu oli Joelin ollessa muutaman kuukauden ikäinen, nuorin reissukaverimme on ollut muutaman viikon ikäinen Alex ja nyt viihdytettäviä takapenkkiläisiä on jo kolme. Ajattelin siis jakaa teillekin parhaiksi toteamani vinkit pitkiin automatkoihin pienten lasten kanssa.

- Ajoita lähtö mahdollisuuksien mukaan päiväuniaikaan. Lapset nukkuvat ensimmäisen pätkän eikä nälkäkään yllätä heti, kun on syönyt ennen lähtöä.

- Varaa aikaa matkustamiseen, älä kiirehdi. Pidä tarpeeksi taukoja lasten ehdoilla, syökää ja pitäkää vessataukoja.

- Kuivaksi opettelevalle lapselle on hyvä varata potta lähelle. Pissahädän yllättäessä ei tarvitse odotella seuraavalle huoltoasemalle, vaan voi stopata turvalliselle paikalle tienvarteen tai pysähdyspaikalle jossa ei ole palveluita, eli "penkki ja puu" liikennemerkin näyttämään paikkaan.

- Varaa lapselle tarpeeksi tekemistä autolle. Kirjoja, leluja, tabletti tai puhelin, ehkä jotain herkkuja lievittääkseen matkustamisen tylsyyttä. Mukaan voi pakata uuden lelun tai kirjan, joka herättää enemmän mielenkiintoa kuin vanhat tutut kirjat. Keksikää omia pelejä; bongailkaa punaisia autoja, lehmiä tai rekkoja.

- Pyri saamaan lasta purkamaan istuskelusta ylijäänyttä energiaa tauolla. Juoskaa, jumpatkaa, piipahtakaa leikkipaikalla ja valmistautukaa istuskelun jatkumiseen. Tällä tavoin liika energia ei purkaudu ajomatkan aikana riehumisena tai kiukutteluna.

- Älä stressaa vaan varaudu epämukaviinkin yllätyksiin, oikealla asenteella niistäkin selviää nauramalla. Me ollaan mm. siivottu niskasta varpaisiin sinappikakkaa kesken matkan, pysähdytty pientareelle pissalle, jouduttu pysähtymään vaihtamaan oksennusvaatteita ja siivoamaan penkkejä, imetetty auton ratissa (pysähdyksissä tietenkin) ja selvitetty toisiaan lyövien ja purevien veljesten riitoja sekä kuroteltu miljoona kertaa takapenkille nostamaan lattialle pudonneita kirjoja tai leluja.

Me saavuttiin tänne Kesälahdelle lauantaina, ja vietetään pitkästä aikaa lomaa koko perheen voimin. Kelit ovat tämänpäiväistä sadesäätä lukuun ottamatta olleet mahtavat. Ollaan leikitty, löhötty, uitu, saunottu, pelattu ja syöty hyvin. Lomaa jatketaan vielä vajaan viikon verran ja aiotaan nauttia joka hetkestä, vaikka välillä saakin ihmetellä kuinka paljon vipinää riittää kolmessa touhutoopessa. Palaillaan reissukuulumisilla myöhemmin.

Jakakaa kommenttiboksiin omat parhaat vinkkinne lasten kanssa reissaamiseen!

Löytyykö ruudun takaa muita karavaanareita?

Meidän lomamme on jo yli puolessa välissä. Meitä on hemmoteltu hyvällä säällä, mutta on ollut myös sateisia päiviä. Toki aurinkoisista päivistä osaa nauttia eri lailla, mutta sadepäivätkään eivät ole olleet kamalia. Ollaan löhötty ja touhuttu hiekkarannalla joka päivä, pojat ovat uineet reippaasti yli kahdenkymmenen asteen lämpöisessä kirkkaassa järvivedessä. Ollaan me Saminkin kanssa uskaltauduttu veteen, mutta Hugo arkailee enemmän; vesi on kylmää, kivet pistelevät jalkapohjissa ja aurinkokin häikäsee. Aurinkoisina päivinä ollaan saunottu, uitu, tutkiskeltu rantaa ja pelattu rantapelejä, seikkailtu kallioilla ja mustikkametsissä, leikitty leirintäalueen leikkipaikalla, veneilty sekä herkuteltu grilliruoalla ja jäätelöllä. Sateisina päivinä taas ollaan katseltu telkkaria, läiskytelty vesilätäköissä, lueskeltu kirjoja ja pelailtu tuhat muistipeliä. Kuvia olen ottanut miljoona, videota kuvannut varmaan kolmen tunnin edestä.

Kesäpäivät täällä Kesälahdella ovat usein niin upeita, että tuntuu kuin olisi matkustanut Itä-Suomen sijaan Etelä-Eurooppaan. Hiekkaranta on pitkä ja kuuma. Vesi on kristallinkirkasta ja pohja näkyy selkeästi ainakin 4-5 metrin syvyyteen. Pilvet väistyvät järvenselältä ja taivas on pilvetön ja sininen. Yleensä järvenpinta on etenkin iltaisin täysin tyyni, joskus taas saa kokea korkeat myrskyaallot ja kovan tuulen.

Eilen lähdettiin retkelle Kiteen Eläinpuistoon, joka muuten on Suomen neljänneksi suurin eläintarha. Moni eläimistä olivat piilossa tai laiskottelivat, mutta nähtiin kyllä paljon eläimiä silti! Karhua ei nähty pari vuotta sitten ollenkaan ja tälläkin kertaa se piileskeli jossain niin, että vain pieni tupsu turkkia jäi näkyville. Saatiin osaksemme muutamat sadekuurot, mutta se ei menoa haitannut! Pojat naureskelivat kuinka sikojen kakat haisee ja tutkiskelivat eläimiä mielenkiinnolla. Neljänkymmenen euron perhelippu tuntui hieman kalliilta, se piti sisällään kaksi aikuista ja kaksi lasta. Hugo pääsi ilmaiseksi alle 3-vuotiaana. Kävin myöhemmin vertaamassa hintoja Korkeasaaren hintoihin ja siellä on kyllä huokeammat hinnat, vaikka eri eläinlajeja on enemmän ja puisto on suurempi.

Lomailu on ollut mukavaa ihan vain jo siksi, että saadaan olla koko perhe yhdessä ja viettää aikaa toistemme kanssa. Sami työskentelee paljon eikä kerkeä viettää yhtä paljon aikaa lastensa kanssa kuin minä ollessani kotona kaikki päivät. Kesälomakaan ei ole meidän perheessä itsestäänselvyys, sillä töitä riittää joskus niinkin paljon, että suunniteltuja lomiakin on jäänyt pitämättä. Onneksi nyt saatiin aikaiseksi järjestää tämä reilun viikon loma, joka on sekin parempi kuin ei lomaa ollenkaan, vaikkei se vedäkään vertoja "normaalille" neljän viikon lomalle.

Me jatketaan lomailua vielä kolme päivää ennen kotiinlähtöä ja aiotaan nauttia joka hetkestä!

Kesälomamme on lopussa ja tällä hetkellä istutaan autossa matkalla kotiin, matka-aikaa on enää muutama minuutti. Huomenna arki jatkuu Samin palatessa töihin, mutta aiotaan työpäivistä huolimatta jatkaa kesästä nauttimista. Perjantaina mun vanhemmat saapuivat Kesälahdelle ja me muutettiin Samin kanssa muutamaksi yöksi mökkiin poikien jäädessä asuntovaunuun mommon ja papan kanssa. Saatiin nukkua aamuisin hieman pidempään ja herätä rauhassa ilman vaipanvaihtoja, lastenohjelmia ja aamupalahärdelliä. Lauantaina oli supertuulinen päivä, illalla saunottiin koko porukalla ja leikittiin laivanupotusta aaltojen tuiskeessa. Sunnuntaina pakattiin eväät ja suunnattiin grillikatokseen herkuttelemaan makkaroilla ja vaahtokarkeilla. Illalla pidettiin vielä isot lettukestit! Tänään aamu meni pakatessa ja hieman puolenpäivän jälkeen lähdettiin kuuden tunnin kotimatkalle. Loman rentouttavaa vaikutusta ei voi hehkuttaa liikaa, on ollut aivan ihanaa viettää rauhallisia lomapäiviä perheen kesken.

Vaikka tämän kesän lomat onkin jo lusittu ja se jäi vain kahdeksi viikon pituisiksi pätkiksi (mun sairasloma toukokuussa ja tämä heinäkuun viikko), niin meillä on vielä paljon suunnitelmia kesäksi. Tuntuu jopa, että aika loppuu kesken kun jo parin viikon päästä alkaa Joelin päiväkotiin tutustuminen ja kolmen viikon kuluttua Alexillakin alkaa kerho. Ennen arkeen paluuta aiotaan kuitenkin yrittää vielä ehtiä toteuttaa mahdollisimman paljon juttuja meidän to do-listalta.

- Retkiä uimarannalle

- Leppävaaran uuden maauimalan testaus

- Reissu korkeasaareen

- Lapseton viikonloppu ja Weekend festival

- Linnanmäkipäivä

- Ehkä joku päivän-parin miniloma lasten kanssa

Kesä on kulunut nopeasti vaikka säät eivät olekaan olleet ihan täydelliset. Välillä tuntuu, ettei olla tehty mitään, mutta todellisuudessa ollaan kyllä tehty kaikenlaista. Uskon, että pojat ovat tyytyväisiä kesälomaansa!

Osa kuvista: Mika Jussila

Muutaman viikon kuluttua meillä alkaa hieman erilainen arki kuin millaista ollaan eletty viimeiset vuodet. Joel lopettaa kerhon ja menee päiväkotiin. Alkuun vastustin toimintaterapeutin ja psykologin kehoitusta laittaa Joel päiväkotiin, sillä olenhan itse kotiäitinä kaikki päivät kotona. Mielestäni kotiäidin lapset kuuluvat kotiin, eikä päiväkotiin muiden hoidettavaksi. Lupasin kuitenkin harkita asiaa. Kevään mittaan Joel alkoi itsekin puhua siitä, kuinka kotona on tylsää. Hiljalleen totuttauduin ajatukseen Joelin päivähoidon aloituksesta ja tajusin, että tylsyyden vähenemisen lisäksi päiväkoti on myös Joelin kehityksen kannalta paras vaihtoehto. Vuosi päiväkodissa olisi myöskin hyvää harjoittelua ensi syksyllä alkavaa esikoulua varten. Ainakin syksyn ajan Joel on päiväkodissa vain neljä päivää viikossa, mietitään täyden hoitoviikon mahdollista tarpeellisuutta sitten vuodenvaihteessa.

Alex jatkaa kerhossa edelleen ja saa yhden lisäpäivän viikossa, eli hän käy kerhossa kolmesti viikossa kolmen tunnin ajan. Hugo on edelleen niin pieni, että hän saa viettää mamman kanssa laatuaikaa isoveljien ollessa poissa kotoa. Pikkuveljen rooli kolmen lapsen perheessä ei ole kaikista helpoin, sitä jää helposti isompien jalkoihin ja pienin yleensä vain kulkee muiden mukana siinä sivussa. Uskon Hugolle tekevän hyvää saada olla muutamia tunteja viikossa huomion keskipisteenä. Joel ja Alex taas ovat tottuneita olemaan lähes aina yhdessä. En tiedä miten poikiin tulee vaikuttamaan arjen muutokset, kun he yhtäkkiä ovatkin pidempiä aikoja poissa toistensa luota. Luulen kuitenkin, että erossaolo saattaa olla molemmille hyvä juttu. Lapsi saa toteuttaa itseään eri lailla ja luoda uusia kaverisuhteita, kun veljekset eivät kulje jatkuvasti toistensa vanavedessä. Samalla taas voi olla orpo olo etenkin alkuun, kun on kerhossa ja päiväkodissa yksin ilman sitä tuttua ja turvallista veljeä kaverina.

Raskainta minulle tulevassa arjessa tulee ehdottomasti olemaan edes takas juokseminen ympäri kaupunkia. Aamulla pitää viedä lapset kahteen eri paikkaan, iltapäivällä on aika hakea yksi kotiin kerhosta, päiväunien jälkeen taas on lähdettävä hakemaan toinen päiväkodista. Hitaat aamut jäävät pois, kun jokaiselle arkipäivälle on omat menonsa ja aamut hektisiä. Viikon ainoa vapaapäivämme perjantai tulee olemaan poikien muskaripäivä, eli silloinkaan ei kerkeä aamuisin löhöillä. Onneksi viikonloppuisin on aikaa! Suurimmalla osalla perheistä on varmasti sama rytmi elämässään, joten eiköhän mekin siihen totuta. Viime vuonna meillä oli neljä aikataulutettua aamua, nyt niitä tulee siis vain yksi lisää eli muutos ei periaatteessa ole kovin suuri. Henkinen sopeutuminen on varmaan perheemme jokaiselle osapuolelle se suurempi haaste kuin ripeät aamutoimet ilman lastenohjelmia tai sohvalla loikoilua.

Reilun vuoden kuluttua Hugo täyttää kolme vuotta ja mun olisi aika alkaa toden teolla miettimään, mitä aion kotiäidin urani jälkeen ryhtyä tekemään. Kolmevuotiaan kotihoitoa ei tueta juuri mitenkään, mutta mikäli perheemme talous kestää sen, haluaisin edelleen jatkaa kotiäitinä vuoden tai kaksi, tai ainakin siirtyä työelämään tai opiskelemaan pehmeällä laskulla osa-aikaisesti. Minusta olisi ihanaa voida pitää Hugo ja Alexkin kotihoidossa siihen asti, että he aloittavat esikoulun ja sitten koulutaipaleensa. Saa nähdä millaisia mahdollisuuksia minulle löytyy lähivuosille. Tulevaisuus pelottaa, mutta se ei ole syy siihen, miksi haluaisin jatkaa kotiäitiyttä. Joskus ikävöin kovasti työelämään ja aikuisten keskuuteen, ovathan pikkuautot, legot ja lastenkirjat ihan erilaista ajanvietettä kuin aikuisten kesken työyhteisössä itsensä kehittäminen ja perheen elättäminen ilman yhteiskunnan avustuksia. Realistisesti ajateltuna tilanteeni voi kuitenkin olla hankala. Minulla ei ole hajuakaan mitä haluaisin opiskella tai millä alalla haluaisin työskennellä. Tiedän kokemuksesta, että opiskelumotivaatiota ei löydy, ellei opinnot ole minulle mielenkiintoisia. Mitättömällä työkokemuksellani ja lukio ainoana koulutuksenani en edes ole kovin ideaalinen työntekijä.

Tulevaisuuden opiskelu- ja työkuvioita ehtii kuitenkin vielä miettiä, joten en ota siitä stressiä juuri nyt. Tällä hetkellä riittää ajateltavaa syksyn hoitokuvioissa sekä etenkin päiväkodin aloituksesta, koska kerho on tuttu juttu ja päiväkoti on jotain ihan uutta. Otankin mielellään teiltä kokeneilta vastaan vinkkejä päiväkodin aloitukseen. Mitä kaikkea pitää muistaa ja mihin kannattaa panostaa, että päiväkotiin sopeutuminen menisi mahdollisimman hyvin?

Laittakaa jakoon kaikki vinkit päiväkodin aloitukseen liittyen!

Hugo on vauvasta asti ollut mielestäni hyvä syömään. Kaikki uudet maut ovat maistuneet ja ruoka on uponnut nassuun ongelmitta. Yhtäkkiä muutama kuukausi takaperin kaikki muuttui. Hugo alkoi kieltäytymään ruuista ja aiemmin hyvin maistuneet jutut menivät kieltolistalle. Lapsi omaksui minimaaliseen sanavarastoonsa sanan YÄK! Uudet maut puistattavat ja ruokalapun kouru täyttyy pureskellusta mömmöstä, jota suu palauttaa kuin bumerangi.

Ensin kuvittelin tämän olevan vain joku vaihe, joka menee ohi. Ongelmaa on kuitenkin jatkunut kuukausikaupalla ja tuntuu, että se vain pahenee päivä päivältä. Alkuun pieni karppaajapoika kieltäytyi pääosin hiilaripitoisista ruuista. Nyt lista on laajentunut jo kaikeen muuhunkin.

Pastaa? Ei kiitos!

Perunaa? Noup.

Riisiä? Hyi.

Nuudelit? En halua!

Ennen: Jugurtti kuin jugurtti, nam.

Nyt: Hedelmäpaloja jugurtissa? En syö.

Tomaatti? Syön puolet, syljen loput!

Raejuusto? Plää, en halua.

Kanaa? Saatan pureskella, mutten niele.

Maissia? Kananmunaa? Porkkanaa? Ei, ei, ei.

Kurkkua? Yök!
Salaattia? Hyi!
Mansikoita? En edes maista.

Ylläolevaa listaa voisi jatkaa vielä vaikka millä mitalla. Tällä hetkellä Hugo suostuu syömään lähestulkoon ainoastaan seuraavia ruoka-aineita: Tomaattia silloin tällöin, lohta, jauhelihaa, sileää jugurttia, puuroa, talk-muruja ja hedelmiä. Banaaneistakin kelpaa usein vain puolikas. Leipä maistuu joskus, juustoa poika sentään suostuu taas syömään, sekin ehti olla kuukausien ajan kieltolistalla.

Onneksi Hugo on jo kolmas lapseni ja tiedän, ettei pienikään lapsi tapa itseään nälkään. Pian kaksivuotias on mielestäni jo tarpeeksi iso oppimaan, että ruoasta kieltäytyminen ei tuo tilalle mitään parempaa syötävää. Jos tarjottu ruoka ei kelpaa, saa odotella nälkäisenä seuraavaan ateriaan asti. Kyllä mä jossain mieleni sopukoissa edelleen voivottelen, että vauva raukka jos se nyt on nälkäinen, tyhmän kiduttaja-äidin kasvatusperiaatteiden takia. Pidämme kuitenkin tiukkaa linjaa ruokasäännöstä, vaikka toki pyrimme suurpiirteisesti tarjoamaan Hugolle ruokaa, josta hän söisi edes osan.

Voi hitto kuinka mua raivostuttaa laittaa ruokaa, kun se ei kelpaakaan. Heittää puoliksi syötyjä annoksia roskiin, tuhlata ruokaa ja samalla rahaakin. Jokaisen ruokailun jälkeen saan siivota viiden metrin säteeltä syöttötuolista ruuanjämiä. Tuon ikäinen ei vielä ymmärrä kiittämättömyyttä tai kehitysmaiden lasten nälänhätää, niin en voi vedota pojan omatuntoonkaan. Näillä mua on lapsena uhkailtu, toki silloin halusin aina avosylin lähettää omasta mielestäni pahat ruoat Afrikan lapsille. Joskus jopa suunnittelin vieväni ruokapaketit tien toiselle puolelle Uffin laatikkoon koska luulin niiden sisällön menevän Afrikkaan. En ottanut opikseni syyllistävistä sanoista, vaan jatkoin kiukuttelua. Hugo seuraa valitettavan tomerasti äitinsä jalanjälkiä.

Muita, joiden lapset nirsoilevat ruokapöydässä?

Haluan tietää kun lapsesi oksentaa!

Pikaparisuhde 101

Bloggaajat ilmaisia mainostajia?

Kuukausi leikkauksen jälkeen

Riippuvaiset lapset

Kylmä kesä (sis linkki Instagram-arvontaan)

Uni on hulluuden valtakunta

Jep, mekin vietettiin juhannusta

Neljävuotias

Kotiparturissa

Keski-ikä lähestyy, olenko valmis?

Legobileet

Hylkäsin lapseni

Älä jätä lasta autoon!

Tunnesyöjä vai tunne-epäsyöjä?

Reissussa lasten kanssa

Idän loma kuin etelänloma

Loma loppui, kesä jatkuu

Muutoksen tuulet, tulevaisuuden huolet

Taapero, joka ei syö