hutimeni

Tänään sateisen tiistain kunniaksi päätin järjestää pojille pienen yllätyksen välipalalla. Taioin heille upeat banana split-annokset! Meillä ei ole tiettyä karkkipäiväpolitiikkaa tai rajoituksia, mutta pyritään jättämään herkuttelut viikonlopuksi. Yhdessä vaiheessa käytettiin herkkuja liiankin usein houkuttimena syödä nätisti ja pojat alkoivat vaatia jälkkäriä lähes jokaisen aterian jälkeen, joten täytyi tiukentaa sääntöjä hieman tuohon viikonloppupainotteiseen herkutteluun. Meillä ei kuitenkaan mässäillä ylenpalttisesti. Viime viikonloppuna Joelin ollessa kanssani kaupassa hän sai valita itselleen ja Alexille irtokarkkihyllystä muutamat karkit, jotka sitten kotona jaettiin perjantain ja lauantain pusseihin. Perjantaiksi kolme karkkia, lauantaiksi neljä - tuo pieni määrä riitti saamaan lapset tyytyväisiksi ja tuomaan jotain pientä erityisyyttä viikonloppuun. Joelin ja Alexin kohdalla en juurikaan rajoittanut herkkujen syöntiä, vaan he maistelivat kakkua yksivuotissynttäreillään ja ovat siitä asti saanut makeisia silloin tällöin. Hugon kohdalla olen ollut paljon tiukempi, ja hänen herkuttelunsa ovatkin vuoden ja neljän kuukauden elämänsä aikana jääneet suurin piirtein muutamaan piparkakkuun ja yhteen pieneen jäätelöannokseen.

Tänään kuitenkin Hugokin sai oman pelkistetyn banana split-annoksen. Hugon annoksesta jätin pois karkit, strösselit ja suklaakastikkeen ja lisäsin annokseen niiden sijaan hedelmäsosetta ja talk-muruja. Poikien annoksiin taas tuli banaania, jäätelöä, kermavaahtoa, karkkia, strösseliä ja suklaakastiketta. Oikeat superherkkupommit! Herkkuvälipalan äärellä pojat keksivät toinen toistaan naurettavampia vitsejä ja kikatettiin kippurassa koko joukko. Olipa kerran perunaranskalainen jonka yli ajoi auto, sitten siitä tuli perunamuussia! Olipa kerran Alex joka kylpi jugurtissa! Olipa kerran paloauto josta tuli roskisauto! Olipa kerran pieni poika joka muuttui jäätelöksi! Ehdittiin hädin tuskin syödä jäätelöt naurun lomassa, ennen kuin ne sulivat. Mikä ilon päivä!

Mutta sitten jäätelö loppui!

Me ollaan muuten kinasteltu aiheesta karkkipäivä vai ei? Samin kanssa vaikka kuinka monta kertaa pääsemättä yhteisymmärrykseen linjauksen suhteen. Sami puoltaa karkkipäivää, koska ajattelee että lapsille on selkeää tietää että x päivänä saa syödä herkkuja ja muulloin ei. Se vähentäisi kuulemma kinuamista muina päivinä, kun tietää että karkkipäivä on se tietty päivä. Minusta taas riittäisi sopia, että viikonloppuisin voi herkutella, muttei tarvitsisi niin tarkkaan määritellä koska sen herkuttelun aika on. Mielestäni tarkkaan määritellystä karkkipäivästä ei ole mitään erityisempää hyötyä, vaan että herkutteluhetket voi sopia tilanteen mukaan. Riittää, että hommassa on kohtuus ja järki. On mielenkiintoista nähdä, kuinka omat taustat vaikuttavat kasvatustyyleihimme. Sami puoltaa karkkipäivä-politiikkaa, koska on itse kokenut sen ja todennut sen hyväksi. Meidän perheessä taas erillistä karkkipäivää ei ollut, vaan karkkia syötiin sopivissa tilanteissa, ja tämä selkeästi vaikuttaa omaan mielipiteeseeni parhaasta ratkaisusta lapsillemme. Kuulisin mielelläni millaisia herkuttelusääntöjä teidän perheissä käytetään? Miksi juuri sellaiseen ratkaisuun on päädytty?

Sami lähti perjantai-iltana Leville viettämään firman pikkujouluja, ja palaa kotiin vasta myöhään tänä iltana. Olen siis ollut yksin lasten kanssa oikeastaan perjantai-aamusta saakka, sillä Sami tuli vain pikaisesti pyörähtämään kotona töiden jälkeen ennen lähtöä. Me ei olla oltu paljoa erossa toisistamme tämän kohta kuuden vuoden yhdessäolon aikana. Pisimmät ajat ovat olleet alle viikon pituisia, joskus Samin inttiaikana ja kesäisin mun ja lasten lomaillessa Kesälahdella ja Samin ollessa töissä. Tämä on myös ensimmäinen kerta kun Sami on näin pitkään poissa kotoa yhtäjaksoisesti. Ollaan toki oltu erossa aiemminkin, mutta ne ovat sattuneet minun reissuiksi niin, että minä olen ollut poissa kotoa joko yksin tai lasten kanssa. Kun olen itse reissussa ikävä ei pääse yllättämään, sillä koko ajan on jotain tekemistä. Kotona yksin ollessa taas se toisen kaipuu vain korostuu. Samin tehtyä pitkää päivää töissä viimeiset puoli vuotta, yhteisten iltojen merkitys on noussut aivan uudelle tasolle. Ne yhteiset hetket ovat olleet ainoa yhteinen aikamme arkisin. Vaikka moni ilta menee muutenkin yhdessä erillään (tehdään omia juttuja), niin se toisen läsnäolo on kuitenkin tärkeää.

Perjantai-ilta meni nopeasti. Äitini vahti poikia sen aikaa kun kyyditsin Samin ja hänen työkaverinsa lentokentälle, ja kotiin palatessani oli jo iltatoimien aika. Jouduin ajamaan lentokentälle kiireesti takaisin, sillä meillä kävi idioottimainen moka ja Samin toinen laukku jäi autoon. Onneksi kerkesin hyvin takaisin kentälle vaikka olin jo suurin piirtein kotipihassa kuullessani vihdoin puhelimen soivan. Lentokin oli lopulta puoli tuntia myöhässä. Lasten mentyä nukkumaan alkoi koti tuntumaan tyhjältä. En ole koskaan tykännyt olla yksin, enkä pidä siitä vieläkään. Samin ollessa poissa kotoa olen aina jotenkin varpaillani. Koko asunto tuntui tyhjältä, kun sitä juttukaveria ei ollut vieressä. Ei tuttua ja turvallista tietokoneen hurinaa eikä sängyssä ketään kenen peiton alle tunkea kylmiä koipiani lämmitettäviksi.

Lauantai-aamuna vein Hugon vanhempieni luokse siksi aikaa, että veisin Joelin ja Alexin mummille. Samin siskon pyytäessä Alexia yökylään suostuin mielihyvin enkä pannut vastaan sillekään, että Joelkin menisi mummille yhdeksi yöksi. En epäröinyt, ettenkö pärjäisi kolmea vuorokautta yksin lasten kanssa, mutta päätin silti käyttää tilaisuuden hyväksi ja oikaista hyvillä mielin matalamman aidan yli. Täytyyhän hyvästä tukiverkostosta ottaa ilo irti! Pojat pääsivät siis kivalle yökyläreissulle mummilaan ja minä ja Hugo saatiin hieman kahdenkeskeistä rauhaa kotiin. Ajelin anoppilasta tyhjällä autolla takaisin vanhempieni luokse brunssille, jossa Hugo odotteli iloisena. Onneksi tuo autoilua vihaava vauveli pääsi välttämään tunnin pituisen tylsän automatkan. Iltapäivä vietettiin vanhempieni luona ja lähdettiin vasta illaksi kaupan kautta kotiin. Ensin olin suunnitellut jotain kivaa tekemistä meille, mutta Hugo ei vielä oikein tajua minkään aktiviteetin päälle. Uskon kuitenkin, että arkinen oleskelukin oli Hugosta hauskempaa, kun sai nauttia äidin jakamattomasta huomiosta. Ilta oli entistä hiljaisempi, kun lastenhuoneestakin kuului vain kolmasosan verran normaalia tuhinaa. Onneksi Sinkkuelämää-maratoni ja jäätelö piristi iltaa, yksinolo tuntui jopa aika mukavalta. Lopulta nukahdin sohvalle kesken ohjelman, hupsista.

Sunnuntai-aamuna löhöiltiin Hugon kanssa vain kotona, siivoiltiin ja hassuteltiin. Joel ja Alex tulivat iltapäivällä kotiin hirmuisen ikävän kanssa! Nämä meidän pojat ovat kyllä niin ihania, kävivät heti halailemaan pikkuveljeään ja olivat iloisia nähdessään toisensa taas! Mammaa taas ei meinannut ehtiä edes halaamaan, kun oli jo kiire leikkimään. Illalla herkuteltiin ystävänpäivän kunniaksi sydämen muotoisilla voileivillä, niin saatiin iltapala tehtyä hieman erityisemmäksi. Ystävänpäivä mielletään (suomenkielisestä) nimestään huolimatta enemmänkin pariskuntien juhlapäiväksi, mutta eiköhän kaikista tärkeintä ole juhlia kaikenlaista rakkautta ja muistaa lähimmäisiään. Ystäviä, perhettä, puolisoa, ketä tahansa tärkeää läheistä. Olisin mieluusti viettänyt ystävänpäivän rakkaani kainalossa, mutta yhdessäolo poikien kanssa on yhtä lailla ihan parasta! Ovathan hekin elämäni tärkeimpiä! Illalla uppouduin taas sohvan pohjalle seuranani jäätelökulho ja elokuva. Ehkä tähän yksinoloonkin tottuu, kun sitä vähän harjoittelee, varsinkin kun tietää ettei ole kyse kuin muutamasta illasta.

Maanantai kuluu meillä normaalisti kotiarkiaskareiden parissa ja iltapäivällä lähdetään tavalliseen tapaan vauvauintiin. Illalla lasten mentyä nukkumaan jää odotettavaksi vain Samin kotiintulo. Pojat tietävät, että iskä tulee kotiin myöhään illalla kun he jo nukkuvat. Lapset ovat ikävöineet isäänsä, mutta se ei ole kuitenkaan haitannut heidän elämistään. Ollaan juteltu paljon iskän reissusta ja pojista on ollut jännittävää, että iskä on matkustanut lentokoneella. Iltaisin ollaan yhdessä käyty läpi, mitä ohjelmaa meillä on ja mitä vielä tapahtuu ennen iskän kotiinpaluuta. Ikävä on selkeästi sekä Joelin että Alexin uusimpia tunnehavaintoja. Joel puhui jo monta päivää ennen Samin reissua, kuinka tulee ikävä. Yökylästä palatessaan hän kertoi ikävöineensä minua kovasti, silti oli kuulemma ollut hauskaa. Alex taas oli itku kurkussa kertonut siskolleni ikävöivänsä minua ja isäänsä, kun oltiin yhtenä iltana vajaat kaksi tuntia poissa käydessämme katsomassa poikien vastasyntynyttä serkkua sairaalassa. Ikävä on ihan oikeutettu tunne, eikä pidä vähätellä lasten ikävöintiä, vaikka itselle ehkä tuntuisikin pöntöltä. Tärkeintä on, että sanoittaa ja selittää lapselle hänen tunteitaan ja auttaa häntä käsittelemään ne tunteet.

Joku voi pitää typeränä myös sitä, että aikuinen ihminen ikävöi puolisoaan niin kovasti että sydäntä raastaa, vaikka kyse olisi vain vaivaisesta kolmen vuorokauden mittaisesta reissusta. Minusta ikävöiminen on vain osoitus siitä, kuinka rakas ja tärkeä se toinen on itselle! Terve ikävöinti ja satunnaiset erossa olemiset ovat varmasti suhteelle hyödyllisiä asioita - jos on liian kiinni toisessa saattaa juurtua yhdessäoloon tai jopa alkaa pitämään puolisoa itsestäänselvyytenä. Ikävöidessään toista saa muistutuksen siitä, kuinka ihana se puoliso on! Olisi paljon huolestuttavampaa, jos tuntisi välinpitämättömyyttä toisen poissaoloa kohtaan tai ajattelisi vain, että ei mua haittaa että oot poissa. Ihaninta ikävöinnissä on kuitenkin se, kun saa rakkaansa takaisin kotiin!

Lueskelin eräänä päivänä keskeneräisiksi jääneitä postauksia luonnoksistani, ja löysin tämän sekavan sepustuksen nukkumisesta. Tästä alkuperäisestä kirjoituksesta on aikaa melko tasan vuosi, mutta huomaan edelleen painivani samojen asioiden kanssa. Muistan mitä suunnittelin kirjoittavani tähän postaukseen, mutta en koskaan saanut aikaiseksi tehdä sitä valmiiksi, joten se jäi lyhyeksi pätkäksi ajatusten virtaa vailla varsinaista pointtia. Mutta ajatus tekstin takana on edelleen vuodenkin jälkeen se sama. Miten oppia menemään ajoissa nukkumaan?

"Sensaatiohakuinen otsikko hehhe...muokkaa sitä!?

Univelka. Varmaan jokainen pienen lapsen vanhempi tunnistaa termin univelka. Ja miltä se tuntuu. Ja miten se kerääntyy ja kerääntyy eikä siitä pääse koskaan eroon.

Mutta sitten vasta ollaankin pulassa, kun otetaan tietoisesti lisää velkaa, eletään velaksi, kierre on valmis. Harmi vaan, ettei tämä unen kohdalla toimi.

Olen jatkuvasti väsynyt. Meidän perheessä nukutaan suhteellisen hyvin (vauva herää vasta aamuyöstä ja isommatkin nukkuvat pääosin yönsä heräämättä - satunnaista pissahätää tai pahaa unta lukuun ottamatta). Sitten on niitä öitä jolloin kuopus päättää olla hereillä neljä tuntia ja esikoinen juoksuttaa minua makuuhuoneiden välillä satakuusitoista kertaa, jonka jälkeen keskimmäiselle iskee jano ja pissahätä eikä unikaverikaan löydy peittojen seasta.

Valvon joka ilta vähintään puoleen yöhön. Tätäkin postausta luonnostelin ensimmäistä kertaa kello 01:02. Eilen menin vielä myöhempään nukkumaan ja ihan turhan takia (en vaan jaksanut nousta sohvalta, oli puhelinta ja telkkaria ja kaikkea tärkeää koneella). HUOH jatkan joku toinen päivä, kun en jaksa kirjoittaakaan..."

Hugo ei enää heräile öisin, poikienkin pissarallit ja heräämiset ovat vähentyneet, mutta univelkaa mulla on edelleen loputtomiin. Samista puhumattakaan. Meillä lapset menevät viimeistään yhdeksältä nukkumaan, ja sen jälkeen alkaa minun ja Samin yhteinen aika. Se yhteinen aika tuntuu niin tärkeältä ja merkitykselliseltä, että laiminlyödään kehojamme ja vähät välitetään unentarpeestamme saadaksemme olla hetken aikaa kahdestaan illalla. Mennään nukkumaan yleensä puoliltaöin, joka jättää Samille huikeat viisi tuntia aikaa nukkua, minulle pari tuntia enemmän. Sami painaa joskus jopa 15 tunnin raskaita työpäiviä mitättömällä unimäärällä ja minäkin huomaan vähäisten yöunien vaikutuksen arjessa. En jaksa olla täysillä mukana lasten jutuissa, olen ärtyinen ja tunnen itseni välillä täysin kyvyttömäksi. En pysty edes ymmärtämään, miten Sami jaksaa vielä lyhyemmillä unilla. Lähes joka ilta me todetaan Samin kanssa, että tänään mennään sitten ajoissa nukkumaan, tänään ei vain pysty valvomaan. Silti sammutetaan valot vasta puolenyön aikoihin. Miten se voi olla niin vaikeaa?! Molemmat tiedetään että väsymyksestä kärsii kaikki, mutta ei vaan saada aikaiseksi tehdä tarpeellista muutosta päivärytmeihimme. Ehkä sitä pikkuhiljaa oppisi? Jos menisi edes viisi minuuttia edellisiltaa aikaisemmin nukkumaan, saisi viikossa jo yli kaksi tuntia enemmän unta.

Olisi niin helppoa, jos univelkojen kanssa pääsisi jonkunlaiseen velkajärjestelyyn. Olisi joku tärkeä virkamieshenkilö, joka tulisi iltaisin pakkonukuttamaan meidät. Siinäpä jollekin insinöörille bisnesidea kehiteltäväksi.

Miten teillä nukkuu aikuiset ja lapset?

Me ollaan tällä viikolla vietetty hiihtolomaa. Kerhot ja harrastukset ovat olleet tauolla ja ollaankin otettu ilo irti vapaa-ajasta, kiireettömistä aamuista ja yhdessäolosta. Samilla ei tietenkään lomaa ollut, joten ollaan oltu poikien kanssa keskenämme suurimmaksi osaksi ajasta. Olisi kyllä ollut kivaa keksiä jotain erityistä tekemistä koko perheen kanssa, mutta onneksi meillä on ollut tosi kivaa ihan tällaisella rentoilulomallakin. Me ei päästy hiihtolomalla hiihtämään, koska kukaan meistä ei sitä osaa, mutta ollaan ulkoiltu, leikitty, herkuteltu ja löhöilty senkin edestä. Hiihtoloman oli tarkoitus huipentua viikonloppuna treffipäivään kahdestaan Samin kanssa, mutta hoitopaikan sairasteluiden takia poikien yökyläreissu jouduttiin siirtämään ensi viikolle. Nyt hiihtoloman tunnelmiin!

Rentouttavaa hiihtoloman jatkoa, alkua tai odotusta kaikille! Toivottavasti piditte videosta!

Mä en ole kovin hyvä meikkaamaan, enkä edes meikkaa kovin usein. Varmaan just siksi, kun en osaa. Kulmakarvani eivät teiniaikojen idioottimaisen sheivaan karvat pois ja piirrän viivat kulmiksi -vaiheen takia enää kasva kunnolla, joten kulmien korostus on ainoa asia jota naamalleni teen lähes päivittäin. Olen tässä vuosien aikana harjoitellut kulmien korostamista, mutta en edelleenkään ole siinä hyvä. Kulmista tulee aina liian paksut, liian tummat, kummallisen muotoiset tai eripariset. Aiemmin saatoin käyttää ripsiväriä, rajauksia ja luomiväriäkin jonnekin lähtiessä, nykyään en sitäkään. Olen nimittäin minäkin hurahtanut ripsienpidennyksiin.

Monta vuotta seurasin vierestä ystävieni kokemuksia ripsienpidennyksistä, vannoen että minähän en tuollaiseen touhuun lähde. Sitten eräänä kauniina loppukesän päivänä huomasin makaavani ripsihuoltajan penkissä hypisteltävänä. Ystäväni häät koittaisivat muutaman päivän kuluttua ja tiesin jo etukäteen itkeväni. En halunnut tahria meikkejä montaa kertaa päivän aikana, joten suostuin kokeilumielessä laittamaan pidennykset "ihan vaan häitä varten". Aloitin maltillisilla klassisilla pidennyksillä, ja olin heti koukussa! Kuinka ihanaa näyttää hyvältä heti herätessä, naamaa ei tarvitse laittaa mutta on silti siedettävän näköinen heti ovesta ulos astuessa. Nelisen kuukautta huollatin klassisia ripsiä mutta marraskuussa päätin kokeilla volyymeja. Koska mä en käytä juuri ollenkaan meikkiä ajattelin volyymien tuovan hieman klassisia ripsiä enemmän näyttävyyttä kasvoilleni. Tällä hetkellä mulla on C-kaarevat 11-13mm pituiset ripset, jotka mielestäni ovat suhteellisen maltilliset, mutta silti tarpeeksi näyttävät.

Lasten kanssa tohinoidessani saan kyllä olla hieman varuillani ripsien suhteen, sillä turhan usein on käynyt niin, että saan raajasta naamaan ja silmistä karisee puolet ripsistä. Yleensä ripset pysyvät kuitenkin siedettävinä huoltovälin verran. Käyn huollattamassa ripset kolmen tai neljän viikon välein, joskus jopa tiheämmin. Pidän huolta siitä, että menen ajoissa huoltoon, sillä en halua että ripset menevät liian rumasti harottaviksi pitkän huoltovälin takia.

Mulla ei ole kovin hyvä iho, vaan ihoni on kuiva mutta silti helposti rasvoittuva. En yleensä käytä mitään peitetuotteita, annan mieluummin ihoni olla au naturel ja hengittää, kuin että pakkeloisin muutenkin huonokuntoiset ihohuokoset paksun meikkikerroksen alle. Joskus saatan sipaista cc-voidetta joihinkin näppyihin tai tummiin silmänalusiin. Mulla on niin paljon pisamia ja luomia kasvoissa, etten millään määrällä meikkiä kuitenkaan saisi virheettömän näköistä ihoa. Huulten korostamista tahtoisin kokeilla useammin, testata jotain räväkän väristä huulipunaa, mutta se kaatuu aina yritykseen. Olen yrittänyt käydä huulipunaostoksilla, mutta kasvoni näyttävät tottumattomuuttani täysin vierailta värillisissä huulissa. Myös käytännöllisyys menee tässä kokeilunhalun edelle, sillä en pidä siitä tahmaisesta tunteesta jonka huulipuna saa aikaan. Vinkkejä aloittelijalle otetaan vastaan!

Ripsienpidennykset - turhaa ja turhamaista, vai kätevää ja kaunista?

Olen viimeaikoina nostalgisoinut vanhojen musiikkisuosikkieni parissa. Eksyin eräänä aamupäivänä Yotubessa kuuntelemaan yhden ikivanhan lempibiisini. Sen kautta aloin kuuntelemaan läpi muitakin teini-Jennin yli kymmenen vuoden takaisia musiikkisuosikkeja. Jaksaa aina ihmetyttää, kuinka näinkin pitkän ajan jälkeen muistaa kaikkien biisien sanat ulkoa, ja kuinka vahvoja tunteita tietyt biisit voivat herättää uudelleen. Niin paljon tuskaa, pahaa oloa, epätoivoa mutta samalla onnellisuutta, puhdasta rakkautta ja selviytymisen tunnetta noissa biiseissä on. Jotenkin tuntuu pahalta muistella, kuinka pimeissä vesissä olen aikoinaan uinut ja kuinka masentunut silloin olinkaan - kuitenkin samalla jopa humaltunut siitä kaikesta masentuneisuudesta, se toi minulle voimaa. Melkein tahdoin olla synkkä ja täynnä tuskaa. Kuten ehkä ikivanhoista irc-gallerian aikaisista tekotaiteellisista kuvistakin huomaa, heh. Pientä nostalgiaa teini-Jennin aivojen sisälle. Tavallaan en koskaan kokenut olevani masentunut, vaikka tiesin sen kyllä sisimmissäni. Ai kamala, kuinka näin jälkikäteen nolottaa katsella näitä kuvia, joissa oon mm. tahrinut itseni huulipunalla "veriseksi" ja poseerannut dramaattisesti. Silloin se oli siistiä, nyt jälkeenpäin ajateltuna jopa vähän häiriintynyttä.

Kaikki tämä vanhojen aikojen muistelu sai arvoisensa lopun, kun vietin kuluneella viikolla kaksi iltaa Tavastia-klubilla kuuntelemassa yhden kaikkien aikojen lempibändeistäni keikkoja. The Used soitti kaksi ensimmäistä levyään kokonaisuudessaan kahdella upealla keikalla ja kyllä siinä tunteet nousivat pintaan. Mä olen muutenkin sellainen ihminen, että mulle muistot, menneisyys ja vanhat valokuvat ovat tosi tärkeitä ja tunteita herättäviä asioita. Rakastan palata kuvien ja musiikin avulla muistelemaan vuosien takaisia ystäviä, tapahtumia ja tärkeitä hetkiä. Tietyt biisit muistuttavat tietyistä hetkistä, toiset taas ihmisistä, mielentiloista ja tunteista, joita olen kokenut kuunnellessani sitä musiikkia. Toisaalta olen todella iloinen, että tietyt asiat ovat jääneet sinne menneisyyteen, mutta en silti halua unohtaa yhtään asiaa, vaan vaalia niitä hetkiä muistoissani aina. Vaikka olen muuttunut ihmisenä paljon vuosien aikana en ikinä unohda millainen olen ollut ja mitä olen elämässäni kokenut, hyvässä ja pahassa.

Teiniaikoina kuuntelin musiikkia lähes koko ajan, ipod oli aina taskussa ja kotona levysoitin jumputti aamusta iltaan niin, että vanhempani saivat jatkuvassti huomautella laittamaan volyymia hiljemmalle. Aikoina, jolloin mulla oli vaikeuksia nukkua soitin musiikkia läpi yön nukahtaen siihen. Musiikki oli tapa nauttia, kapinoida, fiilistellä ja paeta maailmaa läpi hyvien ja huonojen aikojen. Mulla on aina ollut tosi laaja musiikkimaku, ja pidän edelleen lähes kaikentyyppisestä musiikista. Jostain syystä lopetin musiikin kuuntelun lähes kokonaan muutama vuosi sitten. En vain kuunnellut musiikkia. Se oli tavallaan ihanaa, olla hiljaisuudessa. Nykyäänkin musiikin kuuntelu keskittyy lähinnä automatkoille tai treenaamiseen, sillä en hirveästi jaksa ylimääräistä äänirasitetta kolmen lapsen seurassa, heistä kun lähtee ihan tarpeeksi meteliä. Mutta musiikin kuuntelu tulee aina olemaan nautinnollista, vaikka sitä tekeekin harvemmin. Silloin hetki tuntuu entistäkin erityisemmältä, kun saa laittaa hyvän biisin soimaan.

Kuvat ovat hyviä esimerkkejä kymmenen vuoden takaisten angstikuvien tyylistä. En kehdanut edes laittaa kamalimpia esille, hahaha.

Hugolla on ollut elämänsä aikana hyvin ristiriitainen suhde tuttipulloon. Alkuun hän ei huolinut pulloa ollenkaan, vaan söi ainoastaan tissiä. Jossain 4-5 kuukauden iässä hän alkoi pikkuhiljaa tottumana tuttipulloon ja päästi minutkin käymään jumpassa ja asioilla ilman kiirettä kotiin imettämään. Pikkuhiljaa pullosta syöminen yleistyi ja lopulta ollessaan hieman alle yhdeksän kuukauden ikäinen Hugo siirtyi kokonaan tuttipulloon imetyksen loputtua. Imetyksestä ohimennen sen verran, että olen katunut lopettamispäätöstäni pitkään. Sillä hetkellä lopettaminen tuntui oikealta ratkaisulta, mutta myöhemmin ajateltuna olisin voinut jatkaa imetystä paljon pidempäänkin. Pian tutttipulloon siirtymisen jälkeen oli jo aika alkaa miettimään muita vaihtoehtoja juomiselle. Kettumainen Hugo tosin totesi, että nokkamukit ovat kamalin keksintö maan päällä, pillit ovat pöhköille ja lasit luusereille. Hän ei suostunut juomaan mistään muusta, kuin tuttipullosta. Hän huomasi eron, jos yritin vaihtaa tuttipulloon isompireikäisen tutin, ja kieltäytyi silloinkin juomasta. Kokeiltiin varmaan kymmentä eri kippoa ja kuppia, kunnes löydettiin yksi krantulle pojalle kelpaava muki. Nykyään Hugo kelpuuttaa useamman erilaisen mukin.

Alunperin ajatuksenani oli vierottaa Hugo sekä tutista että tuttipullosta yhden vuoden ikään mennessä, mutta tuttipullovieroituksen sujuessa mahdottoman surkeasti unohdin koko ajatuksen. Ajattelin ottavani tavoitteeksi jättää pullo kokonaan pois puolentoista vuoden ikään mennessä. Tutti jätettiin reilun vuoden ikäisenä ongelmitta, en muista Hugon itkeneen tutin perään kertaakaan. Uusien nokkamukilöytöjen avulla saatiin tuttipullon käyttö vähennettyä ainoastaan yhteen syöttökertaan vuorokaudessa, iltamaitoon. Sylissä tuttipullosta syötetty iltamaito tuntuu olevan Hugolle elintärkeä, sillä hän fiilistelee sitä jo keittiössä lämmittäessämme maitoa, hän kantaa pullon huoneeseen ja kiipeää tottuneesti nojatuoliin odottelemaan. Hän haluaa tulla syötetyksi vauvan tavoin sylissä eikä suostu pitämään edes itse pullosta kiinni, sitä vartenhan ~~palvelijat~~ vanhemmat ovat.

Koska olen siirtänyt ajatuksen vieroituksesta pois mielestäni, en ole tajunnutkaan ajan kuluneen niin nopeasti, että Hugo saavuttaa puolentoista vuoden iän vain muutaman viikon päästä. Pullo on niin tärkeä, että en halua edes kuvitella kuinka kamalan sirkuksen Hugo pistää pystyyn, jos se häneltä viedään. Voi apua! Joelin ja Alexin kohdalla vieroitusongelmaa ei ole ikinä ollut, eikä Hugonkaan kohdalla tutin osalta. Kaikki ovat sujuneet mitä helpoimmin ilman huutoa, itkua, ikävää tai protestointia. En usko, että selvitään tällä kertaa läheskään niin helpolla.

Tällä hetkellä me ollaan suurin piirtein koko perhe flunssassa. Koska Hugo on sairastamisen takia jonkunlaisessa syömälakossa tuo pullollinen maitoa on saanut vielä tärkeämmän merkityksen, sitä kautta hän saa edes hieman energiaa itseensä. En pidä puolentoista vuoden ikää ehdottomana takarajana, mutta pojan parannuttua flunssasta ihan rauhassa aion kyllä törkeänä äitinä ottaa pullon pois kertaheitolla. Joskus se on joka tapauksessa tehtävä. En tiedä saako tuon ikäinen mitään irti, jos hänelle selittää hänen olevan jo iso poika joka ei tarvitse tuttipulloa, mutta ehkä sekin on kokeilemisen arvoista. Ei siinä mitään ainakaan häviä, jos höpöttää pojalle ummet ja lammet vauvoista ja isoista, reippaista tuttipullottomista pojista. Voi voi, mitähän tästä tulee?

Minkä ikäisenä teillä on jätetty tuttipullo pois? Kuinka vieroitus sujui?

Laittakaa parhaimmat vieroitusvinkit jakoon, kiitos!

Joel täyttää huhtikuussa viisi vuotta ja sehän tarkoittaa, että täällä on synttärijärjestelyt jo täydessä käynnissä! Dinosauruksia fanittava poika olisi halunnut dinosaurusteemajuhlat taas, mutta mietittiin yhdessä muitakin teemoja ja lopulta Joel ihastui hai-teemaan. Joel on dinosaurusten lisäksi kiinnostunut muistakin suurista ja vaarallisista eläimistä, joten hait olivat oiva valinta teemaksi. Ollaan selattu Pinterestiä yhdessä ja pohdittu tarjoiluja, kakkua ja koristeita. Aloitetaan synttärifiilistely kuitenkin tuttuun tapaan kutsukorteista. Askarreltiin teemajuhliin sopivat pelottavat hai-kortit sukulaisille lähetettäviksi. Koska ollaan vähän laiskoja ja vähän kiireellisiä, päätettiin tehdä vain osalle kortit ja kutsua loput viestitse. Ja voin sanoa, että se oli taas kerran hyvä päätös, sillä en olisi jaksanut leikata ja liimata yhtään enempää valkohain irvistävää hammasrivistöä.

Minusta on hauskaa suunnitella teemajuhlia, ja pojatkin ovat tykästyneet siihen, että saavat olla mukana suunnittelemassa omia juhliaan. Vuosien kuluessa uusia teemoja on hankalampi keksiä, mutta onneksi ideoiden ei pitäisi loppua kesken niin kauan kuin mielikuvitus toimii! Pojillahan on tietenkin omat mieltymyksensä ja toiveensa, mutta olen aika iloinen, että toistaiseksi mammankin ehdotukset otetaan vielä innolla vastaan. Tietenkin voisi järjestää juhlia dinoteemalla vaikka joka vuosi, kun ne nyt ovat Joelin ehdottomat lempparit, mutta tavallaan olisi kuitenkin kivaa keksiä aina jotakin uutta. Tähän asti on mennyt läpi selittäminen, että meillähän oli sinulle jo yhdet dinojuhlat, eikö olisi kivaa tehdä tällä kertaa jotakin muuta. Mitäs pidätte kutsukorteista? Mua naurattaa noissa eniten se, että jos en osaa piirtää itselleni kauniita symmetrisiä kulmakarvoja, niin en kyllä osaa tehdä niitä haillekaan.

Mun lapsuudessani ei ikinä vietetty teemasynttäreitä sukujuhlissa, mutta äitini panosti aina kakkuihin ja teki mitä mielikuvituksellisimpia kakkuja vuosi toisensa jälkeen. Kaverisynttärit olivat sitten asia erikseen. Silloin oli tietenkin sitten naamiaisia ja muita teemoja. Me ollaan taas kerran pohdittu, koska olisi hyvä aika alkaa viettämään kaverisynttäreitä, mutta emme vieläkään aio semmoisia järjestää. Samin mielestä kaverisynttärit ovat ajankohtaiset vasta kouluiässä ja olen melko pitkälti samalla kannalla. Joel ei ole varsinaisesti kysellyt kaverisynttäreiden perään, muuten kuin, että hän haluaisi kutsua yhden kerhokaverin. Eihän yhdelle kaverille viitsi omia juhlia järjestää, mutta täytyy miettiä voisiko niitä synttäreitä sitten juhlia kaverin kanssa vaikka viemällä pojat leffaan ja jäätelölle.

Pidättekö te enemmän perusjuhlista vai teemasynttäreistä?

Hyvää palmusunnuntain iltaa! Me ollaan vietetty lähes koko päivä poissa kotoa ja ehkä hyvä niin, sillä ei muistettu ollenkaan varautua mahdollisten virpojien tuloon. Jostain kaapin pohjalta olisi varmaan löytynyt naapureiden lapsille pienet herkut, mutta kukaan ei sattunut oven taakse ainakaan ennen kuin ehdimme lähteä kotoa. Pojat olivat isovanhemmillaan yökylässä, joten syötiin Samin kanssa rauhassa kahdestaan aamupalaa ja lähdettiin sen jälkeen vanhempieni luo noutamaan poikia. Hugon päiväunien jälkeen lähdettiin virpomaan! Omassa lapsuudessani me virvottiin aina vasta pääsiäissunnuntaina, koska se on kai suomenruotsalainen tapa myös täällä etelässä. Minusta palmusunnuntai on kuitenkin ajankohtana kivempi, kun se tuo lapsille hieman pääsiäisjännitystä jo ennen varsinaisia pyhiä. Joel ja Sami kävivät keräämässä pajunkissoja perjantaina ja eilinen aamupäivä kului niitä koristellessa. Joelin ja Alexin vitsoihin käytettiin värikkäästä paperista leikattuja viirejä, kuvioteippiä sekä tietenkin höyheniä, ja lopputuloksena saatiin iso kasa kivan värikkäitä vitsoja virvottavaksi. Pojat osasivat hienosti itse koristella vitsat, mutta keskittyminen ei riittänyt ihan loppuun asti, joten jouduin hieman huijaamaan ja koristelemaan loput oksat ihan itsekseni. Eipähän ollut suorituspaineita, kun lopputulokseksi riitti lapsen tekemän näköiset oksat.

Me käytiin viime vuonna virpomassa ensimmäistä kertaa, ja jatkettiin tänä vuonna saman kaavan mukaan, eli kierrettiin vain lähimmät sukulaiset eikä kolkuteltu tuntemattomien ovia. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihmiset virpovat tuntemattomille, mutta koen, että tämän ikäisillä siinä ei ole järkeä. Muutenkin tuntuu, että osalla ihmisistä on negatiivisia ajatukia virpojista ja pitävät heitä vain rasitteena, joten ikinä ei voi tietää mikälaisen vastaanoton tuntemattoman oven takaa saa. Itselläni ei ei ole muistissa omasta lapsuudesta yhtään huonoa kokemusta, muuta kuin yksi närkästyneen oloinen setä, joka kuunteli lorumme ja palkitsi neljä lasta viiden markan kolikolla. En kyllä muista, miten me se raha lopulta jaettiin, mutta mieleen jäi pyörimään, olikohan miehellä joku ajatuskatkos vai vain heikko matikkapää. Pelkille sukulaisille virpominen oli hyvä päätös, sillä lyhyen lorun sanominen tutuille sukulaisnaamoillekin ujostutti poikia, joten tuntemattomille tuskin oltaisi uskallettu puhua pihahtaa. Poikia hemmoteltiin kuitenkin oikein olan takaa, sillä kotiin viemisiksi tuli pitkälle kevääseen asti riittävät määrät herkkuja.

Isommat pojat sonnustautuivat noita-akoiksi ja Hugo sai toimittaa pääsiäispupun virkaa. Sami hieman kyseenalaisti poikien pukeutumista, mutta itse en näe siinä mitään kummallista, että pojat pukeutuivat hameisiin, mekkoihin ja esiliinoihin. Pitäähän sitä pääsiäisenä olla noita-akkoja! Ei se niin tarkkaa ole, onko noita-akkavaatteiden alla poika vai tyttö. Minusta on kivointa, että puvut ovat pääsiäisteemaan sopivia, enkä itse oikein ymmärrä sitä, että puetaan mitkä tahansa naamaisasut virpomareissuille. Vaikka loppupeleissä kaikista tärkeintä on, että on panostanut pukeutumaan ja tekemään kunnolliset kauniit vitsat, eikä mitään yhdellä höyhenellä koristeltuja risuja. Pojat olivat super suloisia ilmestyksiä kasvomaaleineen ja pukuineen ja saivatkin ihastelua kaikilta, joiden luona kävimme. Viime vuonna pojat aristelivat kasvomaaleja eivätkä oikein halunneet pukeutuakaan, joten oli kiva huomata, kuinka innoissaan he nyt olivat! Hugon hätävara-jeesusteippi-korvaviritelmä olisi ehkä voinut olla kauniimmin toteutettu, mutta pipoon teipattuina korvien päässä pysyminen oli ainakin taattu. Hän taapersi tomerana pupunhäntä heiluen korvat ojossa isoveljiensä perässä. Illan lopuksi Joel jo mietti "mitähän me tehdään ensi vuoden pääsiäisenä".

Käyttekö te muut virpomassa tutuille vai tuntemattomille?

Nyt vietetään rasismin vastaista viikkoa. Tämä postaus on osa perhebloggaajien käynnistämää #vanhemmatrasismiavastaan -kampanjaa.

Itse vähemmistöön kuuluvana, suomenruotsalaisena, olen kohdannut erilaisuudestani joskus naljailua. Ihmisillä muodostuu helposti ennakkoluuloja erilaisuutta kohtaan, ja minäkin olen monesti saanut kuulla, kuinka kaikki suomenruotsalaiset ovat rikkaita, hemmoteltuja ja ylimielisiä ihmisiä, jotka kruisailevat kesäisin isänsä purjeveneellä skumppaa juoden. Tämä on kuitenkin todella pientä, verrattuna siihen, miten ihmisiä tuomitaan ulkoisten seikkojen, etenkin ihonvärin takia. Minä kävin lukion kansainvälisessä koulussa, ja luokassamme oli paljon eri kansalaisuuden edustajia. En ole koskaan pitänyt sitä kummallisena asiana, he olivat luokkakavereita siinä missä muutkin. Minulle on opetettu, että se on normaalia. Että erilaisuus on rikkaus, eikä kaikkien kuulukaan olla samasta muotista valettuja. Minusta on aivan järkyttävää, kuinka vielä tälläkin vuosituhannella ihmiset tuomitaan ja heitä syrjitään asioista, joilla ei pitäisi olla mitään merkitystä. Eilen juttelin ystävieni kanssa siitä, kuinka tatuoituja ihmisiä syrjitään työelämässä. Tämänkin voi tavallaan laskea samaan kastiin, vaikka rasismi on kaikkea tätä paljon suuremmassa mittakaavassa tapahtuvaa syrjintää. Jos sitä ei ole kokenut, ei todennäköisesti osaa kuvitella miltä se tuntuu.

Jokainen ihminen on saman arvoinen. Kulttuuriperimä on rikkaus, sitä pitäisi vaalia ja pitää ylpeyden aiheena. Ihmisiä tulisi kohdella yksilöinä riippumatta ihonväristä, tatuoinneista, äidinkielestä, hiusten väristä tai pukeutumistyylistä. Me olemme kaikki yhtä ja samaa lajia, samaa ihmiskuntaa. Erilaisuus on rikkaus, eikä kenenkään tulisi ikinä joutua kestämään vihapuhetta, haukkumista tai syrjivää käytöstä ulkonäkönsä takia. Minulle tämä on itsestäänselvyys, ja minun on todella vaikea ymmärtää ihmisiä, joiden mielestä se ei ole. Heitä, jotka kokevat oikeudekseen nostaa itsensä jalustalle ja kuvittelevat olevansa ylempiarvoisempia kuin muut vain siksi, että näyttävät tietynlaiselta. En ole tähän päivään mennessä kuullut hyvää argumenttia, miksi jotakin tulisi kohdella eri tavalla kuin jotain toista. Jokaisessa ihmisryhmässä on niitä mätiä munia, mutta niiden perusteella ei voi muodostaa käsitystä kaikista saman ryhmän edustajista. Jos joku näin tekee, on se mielen köyhyyttä, halveksuttavaa yleistämistä.

Vanhempana pidän erityisen tärkeänä sitä, kuinka opetan lapseni ymmärtämään erilaisuutta. Haluan, että lapseni oppivat minulta, että ihmiset ovat saman arvoisia ja ketään ei saa syrjiä tai kenestäkään ei saa muodostaa ennakkoluuloja ulkoisten seikkojen perusteella. Lapset ovat tiedonjanoisia ja varmasti tulen vielä kohtaamaan niitä kysymyksiä, miksi ihmiset näyttävät erilaisilta tai puhuvat eri kieltä. Ratkaisevinta on se, mitä kerron lapsilleni vastaukseksi. Tähän mennessä ei olla vielä sellaisia hetkiä kohdattu, vaikka lasten harrastuspiireissä onkin vähemmistöjen edustajia. He kaikki leikkivät keskenään, kyseenalaistamatta ja tuomitsematta. Lapset ovat luontaisesti suvaitsevaisia, avoimia ja hyväksyvät ihmiset sellaisenaan. Siitä saisi moni aikuinenkin ottaa mallia. Vanhemmat, jotka tukahduttavat lapsissaan nämä piirteet iskostaen heidän mieliinsä rumia ajatuksia kanssaihmisistään, saisivat hävetä. Asettakaa itsenne toisten saappaisiin, samaistukaa, yrittäkää ymmärtää. Kohdelkaa toisianne, kuten haluatte tulla kohdelluksi. Moniko rasistisesti käyttäytyvä ihminen pitäisi hyväksyttävänä, että punatukkaisten päälle syljettäisiin ja heidän peräänsä huudeltaisin vitun porkkanapäätä, että hörökorvaisten ihmisten kohdalla lyötäisiin bussin ovia kiinni, että viattomasti lastenrattaissa hymyilevälle vaaleaihoiselle pikkutytölle murahdetaan kuinka, hänenkaltaisen ihmissaastan ei olisi pitänyt edes syntyä tähän maailmaan? En usko, että kovin moni olisi sitä mieltä, että tuollainen on ok. Miksi tämä käytös olisi yhtään sen hyväksyttävämpää, kun kyse on tummaihoisesta?

Nyt on pääsiäislomat lomailtu ja huomenna on taas aika palata takaisin arkeen. Meidän pääsiäinen on kulunut lähinnä löhöillen, ulkoillen, suklaamunia mussuttaen ja yhteisestä ajasta nauttien. On ollut kivaa, kun Sami on ollut neljä päivää kotona kanssamme. Ollaan leikitty munajahtia joka päivä, ja se on ollut pojista kaikista hauskinta! Joustin kukkahattutäteilystäni sen verran, että ostin Hugolle oman suklaamunan, mutta hän ei tykännyt suklaasta ollenkaan vaan sylki sen vain pois. Vaikka Hugo on pian jo puolentoista vuoden ikäinen olen pitänyt aika tarkasti kiinni siitä, ettei hänelle syötetä mitään turhuuksia. Näköjään se on hyödyttänyt, kun ei suklaat ja herkut pojalle maistu.

Lauantaina oltiin Alexin kanssa ystäväni pojan syntymäpäiväjuhlissa. Joel ja Hugo jäivät tällä kertaa isänsä kanssa kotiin, mutta tuotiin heille palat kakkua tuliaisiksi. Eilen käytiin mummilla syömässä ja tänään nautittiin ensimmäistä päivää ulkoilusta välikausivaatteissa. Kevät yllätti ja olen taas mattimyöhäisenä liikenteessä välikauden kanssa. Onneksi syksyn ulkovaatteet eivät ole niin nafteja, etteivät mahtuisi pojille vielä sen aikaa, että jaksan joskus lähteä ostoksille. Hugolle löytyi kaapin perukoilta sopiva välikausipuku ja lenkkarit, Alexille taas sopii Joelin vanhat housut ja takki, joten riittänee ostaa Joelille uudet. Hyvä puoli kolmessa saman sukupuolen lapsessa on ehdottomasti se, kuinka hyvin vaatteita voi kierrättää lapselta toiselle. Laatuun kannattaa panostaa, kun tietää että vaate tulee käyttöön pitkäksi ajaksi ja hintavampikin tuote maksaa itsensä käytöllä takaisin. Kurjempi puoli taas on se, että nuoremmat saavat aina käytetyt vaatteet ja yleensä vain vanhimmalle ostetaan uudet. Onneksi tässä iässä lapsia ei vielä semmoinen haittaa, ja kyllä kaikille ostetaan tasapuolisesti myös uusia vaatteita.

Pääsiäisloman aikana ollaan löhöilyn lisäksi saavutettu yksi iso asia, nimittäin Hugo on nyt täysin tuttipullovapaa. Ensimmäisenä vieroitusiltana Hugo itki muutamia sekunteja, toisena iltana itkua kesti ehkä kymmenisen minuuttia. En osaa sanoa liittyivätkö itkut varsinaisesti tuttipullon kaipuuseen, sillä Hugo itkee yleensä aina hetken ennen nukahtamista. Eilen taas poika oli niin väsynyt, että on hyvinkin voinut itkeä senkin takia. Tänään koittaa kolmas ilta ilman tuttipulloa, pidellään peukkuja että nytkin sujuu yhtä helposti. Olin valmistautunut paljon pahempaan, sillä Hugo on ollut niin kovin kiintynyt iltapulloonsa, joten olen enemmän kuin onnellinen jos tämä meni näin helposti!

Kevätaurinko on tehnyt ihmeitä mielelle ja minulla on kauhea pesänrakennusvietti päällä. Jatkuvasti tekee mieli siivota, tyhjentää kaappeja, hävittää turhaa tavaraa, sisustaa ja puunata kotia. Ulkona on ihana olla kun iltaisinkin on jo niin valoisaa, auringossa on lämmin paistatella ja Hugokin on alkanut talven jälkeen viihtymään ulkona. Talven aikana ulkoiltiin varmaan ennätysvähän, sillä on tuntunut kurjalta raahata itkevää talvea vihaavaa taaperoa mukanaan ulos. Nyt hän juoksee, liukuu mäkeä, heittää palloa ja leikkii iloisesti pihalla ja puistossa. En voi käsittää, että muutaman päivän päästä on jo huhtikuu! Aurinkoista alkanutta viikkoa kaikille!

Hugo on tänään tasan puolitoista vuotta vanha. Vauvan kehityksessä jokainen kuukausi-ikä on merkittävä hetki, mutta ensimmäisten syntymäpäivien jälkeen ne eivät enää ole samalla tavalla suuria saavutuksia. Yksivuotispäivän jälkeen on oikeastaan enää tämä puolitoistavuotis-päivä, sen jälkeen keskitytään vain niihin varsinaisiin syntymäpäiviin. Minun on vaikea käsittää, että (oletettavasti) viimeinen vauvani on jo näin iso ja täyttää syksyllä kaksi vuotta! Klisee tai ei, on todettava, että vuodet vierivät ihan liian nopeaa. Apua!

Hugo on reipas ja todella temperamentinen pieni poika. Hän tykkää naurattaa ihmisiä ja pitää välillä oikein isoja esityksiä osaamillaan jutuilla. Jos jokin naurattaa, se täytyy toistaa kymmeniä kertoja samalla itselleen taputtaen. Hugo auttaa mielellään kotitöissä ja haluaa olla osallisena kaikessa tekemisessä. Tiskikoneen tyhjennys on varsinkin pojan lempipuuhia. Mutta auta armias jos häneltä kielletään jotain se saa aikaiseksi massiiviset itkupotkuraivarit - jalat menevät veteliksi ja lapsi heittäytyy lattialle huutamaan. Se on oikeastaan aika söpöä, en muista että Joel tai Alex olisivat koskaan olleet näin dramaattisia loukkaantujia. Pienelle lapselle vaatimattomimmatkin jutut voivat olla elämän mullistavia, hyvässä ja pahassa.

Hugolta jätettiin tutti pois noin vuoden ikäisenä ja tuttipullo jäi viime viikolla, joten vauvamaisista jutuista enää pinnasänky on käytössä. Kesällä olisi aika alkaa suunnittelemaan myös siitä luopumista. Joelin kohdalla odottelimme pinnasängystä pois siirtämistä aivan liian pitkään, hän oli melkein kahden ja puolen vuoden ikäinen, ja se aiheutti todella paljon vaivaa. Alex taas siirtyi vajaan kahden vuoden iässä pinnasängystä pois ja hänen kanssaan siirtymä sujui huomattavasti helpommin. Hugo on ollut todella sopeutuvainen muutoksiin ja toivon että sängyn vaihdon kanssa sujuu aikanaan yhtä helposti. Hugolla on neuvola vasta muutaman viikon päästä, mutta arvelen hänen olevan isoveljiään isompi puolitoistavuotias. Hugolla on käytössä paljon Alexilta säästettyjä vaatteita, joita Alex käytti vasta kaksivuotiaana. Käytössä olevat vaatteet ovat pääosin kokoa 86cm.

Hugo ei vieläkään puhu selkeitä sanoja, mutta ainakin meille perheenjäsenille hänen kielensä on jokseenkin ymmärrettävää. Hugo myös ymmärtää puhetta todella paljon ja osaa noudattaa ohjeita. Nykyään hänen kanssaan voi jopa käydä jonkinlaista keskustelua. Hugo osaa vilkuttaa ja sanoa heihei, hän sanoo mamma, oho, yäk, hyvä ja hu hu (koiran ääni). Näiden lisäksi hän osaa erilaisia äänenpainotteita käyttäen sanoa anteeksi, ole hyvä, kiitos. Tällä hetkellä hän opettelee sanomaan Joel (jaa) ja Alex (aa). Eräänä aamuna vannoin kuulevani pojan huutavan iskää (ittää) sängystään, mutta sen jälkeen sitä ei ole kuulunut. Hugo osoittelee sormellaan ja kysyy kaikkia esineitä, hän tunnistaa monia esineitä ja osaa näyttää kehostaan missä napa, nenä, korvat, silmät. Pienen lapsen tiedonjano on loputon, mutta sehän merkitsee vain sitä, että aivoissa raksuttaa ja kieli kehittyy. En ole huolissani Hugon puheesta, kun hän selkeästi opettelee ja ymmärtää. Kyllä ne sanatkin sieltä suusta ulos aikanaan löytävät.

Hugo nukkuu yönsä pääosin heräämättä ja unet ovat kestoltaan n. 10 tuntia. Sen lisäksi hän nukkuu parin tunnin päiväunet parvekkeella. Ruohalua löytyy, mutta joillekin ruoille poika on kranttu. Onneksi suurin osa maistuu mainiosti. Hugo harjoittelee lusikan käyttöä, mutta syö enimmäkseen somin. Hänelle ei maistu makea, eikä sitä kyllä kovin usein tarjotakaan. Hugon lempileikit ovat kukkuu-leikit sekä kutittelut ja hän tykkää myös pelata palloa ja lukea kirjoja. Muihin harrastuksiin kuuluu keittiön laatikoiden tyhjennys, kirjojen alas repiminen hyllyistä ja täysinäisten lelulaatikoiden kumoaminen. Hän osaa käskiessä myös siivota, jopa isoveljiään paremmin. Hugo ei tykkää suihkusta eikä vaipanvaihdosta, hän lähtee karkuun kun näkee kameran eikä tykkää olla kuvattavana. Hän myös inhoaa sitä, kun teen ruokaa eikä hän pääse syliin. Sylissä hän viihtyisi varmaan päivät pitkät.

Hugo liikkuu ketterästi kävellen ja jopa juosten, vaikka onkin hieman tohelo ja tapaturma-altis. Hän on vastikään oppinut kiipeämään kerrossängyn yläpetiin ja hän on muutenkin kova kiipeilemään ja jumppaamaan. Nykyään Hugo haluaa myös kävellä portaita ison ihmisen tavoin jaloillaan, ja tulos onkin huomattavissa pojan kasvoilta. Maanantaina Hugo teki nätin kuperkeikan puiston betoniportaissa, jonka seurauksena kasvot ovat ruvella. Talven jälkeen hän on myös alkanut viihtyä ulkona, ja harmistuu kun on aika mennä sisälle. Ulkona lempipuuhat ovat keinuminen, liukuminen ja taaperokärryn työntäminen. Hugo on super ihana mamman vauva, maailman paras kuopus!

Meillä on tiivis neljän hengen ystäväporukka, joka alunperin kokoontui randomisti erään Facebook-ryhmän kautta mökkireissulla. Siitä laumasta osa on jäänyt matkan varrelle, mutta me neljä olemme edelleen tiiviisti yhteyksissä joka päivä. Kolme neljäsosaa meistä asuu täällä pääkaupunkiseudulla, mutta neljäs jäsen on kaukaa pohjoisesta kotoisin. Pyrimme näkemään mahdollisimman usein pitkästä välimatkasta huolimatta, mutta yleensä se tarkoittaa sitä että Neea tulee Kemistä tänne etelään, koska me kaikki muut olemme täällä. Ollaan kerran käyty Kemissä aiemmin reissussa, mutta siitä on aikaa jo yli kaksi vuotta, joten päätimme, että nyt olisi aika lähteä uudelleen visiitille. Pieni kikka tässä kuitenkin oli. Emme kertoneet reissusta Neealle etukäteen.

Suunniteltiin salareissun ajankohta sopivasti ensimmäiselle päivälle huhtikuuta, eli aprillipäivälle. Millaisen reaktion se saisikaan Neeassa aikaiseksi, kun vitsailtaisiin tulevamme sinne ja sitten yhtäkkiä olisimmekin oven takana! Järjestettiin lapsille isäviikonloppu ja pestattiin Neean äiti keksimään harhautuksia, jotta Neea olisi varmasti kotona tullessamme. Koska luonnostelen tätä postausta etukäteen ajastuksella julkaistavaksi, en tiedä miten yllätyksemme lopulta otetaan vastaan, mutta uskon kyllä Neean olevan alkujärkytyksen jälkeen ikionnellinen! Mä tykkään tosi paljon järjestellä kaikkia yllätyksiä ja olen ollut ihan täpinöissä tästä jutusta kuukausitolkulla! Sen lisäksi, että on kiva nähdä ystävää pitkästä aikaa, on myös kiva saada viikonlopun verran lapsivapaata ja keskittyä kunnolla ystäviin, joille ei arjen pyörteissä ehdi löytämään tarpeeksi aikaa.

Me vietetään täällä Kemissä siis viikonloppua hyvän ruoan ja juoman kera parhaassa seurassa! Kokkaillaan herkullisia illallisia, käydään baareissa, hengaillaan ja juoruillaan. Itse reissuyllätyksen lisäksi askarreltiin Neealle pieniä lahjakortteja, kuten hemmotteluhoitoa, kotityö-apua, bilettämistä ja aamiaista sänkyyn tarjoiltuna. Haluamme näyttää Neealle, kuinka tärkeä ystävä hän meille on ja kuinka iloisia olemme siitä, että hän vierailee luonamme niin usein kuin pystyy. Sunnuntaina lennetään sitten kotiin perheidemme luokse. Toivottavasti luvassa on ikimuistoinen viikonloppu!

Kertokaahan onnistuneimpia tekemiänne aprillipiloja! Millaisia piloja teille on tehty?

Heippa ja ihanaa keskiviikkoa kaikille! Me ehdittiin juuri lähteä aurinkoiselle pihalle leikkimään päiväunien jälkeen, kun sade yllätti meidät. Se alkoi vaivihkaa tihuttamalla, mutta yltyi pian kaatosateeksi. Hetken aikaa jaksettiin uhmata huonontunutta keliä, kunnes oltiin litimärkiä päästä varpaisiin. Pojat kokkailivat kuravelliä ja ajoivat mutarallia, samalla kuin minä kannoin varastoon romua kotoa ja talvileluja pihalta. Lopulta niskaan ropiseva kaatosade alkoi ärsyttää meitä kaikkia ja hipsittiin kotiin lämmittelemään. Välikausivaatteet pitivät sadetta, mutavelliä ja lumimössöä oikein hyvin ja kaikki olivat kuivia sisälle tullessamme, niitä ulkovaatteita lukuunottamatta siis.

Me päästiin tänä vuonna tosi helpolla välikausivaatteiden suhteen, sillä vain Joelille oli tarvetta ostaa uudet ulkovaatteet. Ollaan todettu KappAhlin kuorihousut hyviksi, joten ostin Joelille uudet samanlaiset isommassa koossa. Alex sai käyttöönsä Joelin vanhat ja Hugo puolestaan Alexin vanhat housut. Myös takit siirtyivät ringissä uusille käyttäjille. Joel sai itse valita itselleen takin ja päätyi tummansiniseen Reiman takkiin. Väri oli hyvä valinta, sillä nyt Alexilla käytössä oleva ReimaTecin vaalearaidallinen takki on tahrainen eikä tule puhtaaksi edes pesussa. Mä olen edellisvuosina ostanut kirpparilta välikausitakit ja pääsin taas kauhistelemaan lyhytikäisten lastenvaatteiden hintoja. Maksoin 75 euroa takista, jossa ei ollut edes ne kaikista parhaimmat tekniset ominaisuudet eikä edes niitä halvimpia vaihtoehtoja. Panostan mielelläni laatuun kun tiedän, että takit kierrätetään usean vuoden ajan, mutta silti hintalappuja lukiessani hirvitti. Harmi, ettei tänä vuonna löytynyt kirppikseltä sopivaa takkia.

Yritä tässä nyt ottaa söpöä yhteiskuvaa lapsista...

Välikaudeksi olisi vielä hankittava uudet pipot pojille, sekä lenkkarit Joelille ja Alexille. Toistaiseksi pojat ovat vielä kulkeneet talvisaappaissa ja paksummissa pipoissa, mutta lämpötilojen noustessa sinne kymmeneen asteeseen, kuten tänään, alkaa olla turhan kuuma talvitamineissa. Joelin ja Alexin viimevuotiset ihanat Aarrekidin valkoiset tupsupipot ovat mudassa sotkeutuneet pesunkestäviksi ruskealaikukkaiksi, ja Hugolla taas pää on kasvanut kaikista pipoista ulos. Kaikille löytyy sadetakit, -housut ja -hanskat, mutta kumisaapastilanne täytyy vielä päivittää ajan tasalle. Ollaan selkeästi huonoja kenkäasioissa. Kohta pääseekin sitten jo shoppailemaan kesävaatetta!

Joko teillä on välikausihankinnat tehtynä? Mitä merkkejä suositte? Suositelkaa myös kivoja pipoja!

Tänään ollaan vietetty Joelin synttäreitä, vaikka varsinainen syntymäpäivä on vasta huomenna. Juhlittiin etukäteen, ettei synttäribileet menisi päällekkäin poikien serkun huomisen nimijuhlan kanssa. Tämä viikonloppu on siis pelkkää juhlaa juhlan perään! Me pistettiin kunnolla ranttaliksi ja järjestettiin bileet vimpan päälle hai-teemalla. Pöytä oli koreana herkkuja ja kaikki meni kaupaksi, meille jäi vain pieni pala kakkua jäljelle. Koti täyttyi läheisistä ja tunnelma oli katossa. Joel sai paljon kivoja lahjoja ja saa huomenna vielä lisää. Me jätettiin omat lahjamme antamatta, jotta Joel saisi omana syntymäpäivänään myös lahjoja.

Koti koristeltiin isolla kalaverkolla, johon oli saaliiksi tarttunut useampi hai ja aika monta ilmapalloa. En tajunnut lähteä etsimään mistään valmista verkkoa, joten punoin tuon koko systeemin villalangasta omin kätösin. Askartelin myös hai-propsin, jotta halukkaat pystyivät ottamaan teemaan sopivia selfieitä. Meillä oli tosi paljon lapsivieraita ja haluttiin muistaa heitä pienillä kiitoslahjoilla, joten askartelin paperipusseista haita ja täytettiin pussit herkuilla ja pienillä leluilla. Joel sai itse valita erilaisista merieläimistä kuka lapsi saa minkäkin lelun ja hän piti tätä tehtävää todella tärkeänä. Joidenkin mielestä tällainen vieraiden lahjominen juhlissa voi olla pönttöä, mutta itse muistan ainakin lapsuudesta sen tosi kivana juttuna, kun sai juhlista pienen pussukan kotiin vietäväksi.

Juhlapöydän antimet suunnittelin myös haiteemaan sopivaksi, vaikka kiireen takia osa ideoista jäi vain ajatuksen tasolle. Suolaisena meillä oli pieniä fish&chips-kuppeja jotka täytettiin lohella, perunanoiseteilla, aiolilla ja persiljalla. Tarjolla oli myös pikkuporkkanoita, juusto-haihampaita ja kurkkutikkuja. Meloni-hai täytettiin vesimelonilla, mansikoilla sekä vadelmilla ja samalla hain kitaan eksyi myös pahaa aavistamaton naku-uinnilla ollut Ken-nukke. Makeina tarjottavina tein kakun lisäksi suklaamuffinseja jotka koristelin vaahtokarkkimassasta tehdyillä ja elintarvikevärillä maalatuilla hain evillä. Persikkasoseella ja suklaamoussella täytetty haikakku ei onnistunut ihan niin hyvin kuin olin mielessäni kuvitellut, mutta oli se ehkä tarpeeksi hain näköinen kuitenkin. Boolina toimi elintarvikevärillä terästetty merivesi, toisin eli kupliva omena-sitrusjuoma.

Juhlien jälkimainingeissa meiltä löytyy kotoa sakki väsyneitä pieniä poikia, vatsat täynnä herkkuja ja mielet iloisina. Alexia harmitti alussa hieman se, ettei hän saanut lahjoja, mutta onneksi hänen omat syntymäpäivänsä koittavat jo muutaman kuukauden päästä. Ilmapalloja kuin ruttoa pelkäävä Hugo puolestaan onnistui katon maanisen tuijottamisen lisäksi myös leikkimään nätisti kavereiden kanssa. Juhlien järjestely on tosi hauskaa puuhaa, mutta myöskin todella stressaavaa. Sami ei kerennyt auttaa minua järjestelyissä juuri ollenkaan, mutta olen tosi ylpeä siitä, että saatiin hyvät juhlat järjestettyä kuitenkin. Ei yhtään haitannut, ettei kaikki ollut valmista vieraiden saapuessa. Loppupeleissä fiilis on tärkein ja se, että juhlakalu on tyytyväinen. Ei siinä kukaan kiinnitä huomiota pieniin epäkohtiin.

Joel viettää tänään viidettä syntymäpäiväänsä. En voi käsittää, kuinka iso tuo esikoisemme jo on. Joel on fiksu ja reipas poika, jolla on vahva tahto ja monta kiinnostuksen kohdetta. Kerhoilun lisäksi Joel harrastaa muskaria, vauvauintia ja uimakoulua. Joel lukee mielellään eläinkirjoja ja opiskelee tietoa dinosauruksista ja muista eläimistä. Hän tykkää leikkiä autoilla ja dinosauruksilla, sekä on tosi hyvä tekemään palapelejä. 50 ja 60-palaiset palapelit sujuvat jo helposti, nyt hän saa siirtyä harjoittelemaan lahjaksi saamiaan sadan palan palapelejä. Joel on huolehtiva isoveli ja on todella avulias kotitöissä. Aina hän ei tottele sääntöjä, vaan haluaa tehdä mitä itse haluaa - tämä taitaa olla aika yleistä viisivuotiaille. Paneutuessaan johonkin Joel jaksaa keskittyä todella tarkkaan ja pitkään siihen asiaan. Veljiensä kanssa leikkiessä taas virtaa riittää riehumiseen vaikka koko päiväksi. Joel ihailee Cheekiä ja haluaa päättää mikä radiokanava autossa soi. Hän on omatoiminen sekä tiedonjanoinen ja hänellä on uskomattoman hyvä muisti. Joelin kanssa leikkiessä ja jutellessa saa aina nauraa, hänellä on tosi hauskat jutut ja osaa kertoa myös vitsejä. Kyselin Joelilta myös muutamia juttuja, miltä hänestä itsestään tuntuu kasvaa isoksi pojaksi ja mitä hän pitää tärkeänä omassa elämässään. Haastattelu on luettavissa alempana, suomensin vastaukset vapaasti ruotsiksi käydyn keskustelumme pohjalta.

Miltä tuntuu olla 5-vuotias?
Tosi hyvältä

Mikä on mielestäsi kivaa?
Että saan lahjoja. Ja mun paras lahja oli kirja. Eli tämmöinen (näyttää kirjaa dinosauruksista)

Mikä on mielestäsi tylsää?
Ei mikään, minulla ei ole mitään tylsää

Mikä sinusta tulee isona?
Aikuinen ja aion oppia lukemaan

Kenestä tykkäät eniten?
Jonas (kerhokaveri) ja mun paras eläin on Liopleurodon.

Mikä on sun lempilelu?
En tiedä.. No dinosaurukset

Mikä oli sun paras syntymäpäivälahja?
Tämä kirja, etkö voi jo ymmärtää?!

Kerro minkälainen ihminen olet?
Viisivuotias ja iso

Mikä on parasta sinussa?
Kaikki. Niitä on niin paljon. Mun suu, käsi ja hiukset, kaikki.

Haluaisitko kertoa vielä jotain muuta?
En

Elämä lasten kanssa saa kyllä ajan kulumaan ihan hetkessä. Vastahan me ähistin synnytyslaitoksella ja saatettiin maailmaan ensimmäinen lapsemme, nyt hän on jo viisivuotias ja aloittaa vuoden päästä syksyllä jo koulutaipaleensa eskarissa. Vauva-ajassa on omat ihanat puolensa, mutta kyllä on kivaa kun lapset kasvavat isommiksi ja heidän kanssaan voi jo harrastaa, keskustella ja touhuta ihan eri lailla. Vanhemmuuden suurimpia iloja on nähdä kuinka lapsi kasvaa ja kehittyy ajan myötä omaksi itsekseen luonteenpiirteineen ja kiinnostuksen kohteineen. Joka päivä he oppivat ja oivaltavat uusia asioita ja tarkkailevat maailman menoa lapsenomaisella vilpittömyydellä ja aidolla mielenkiinnolla.

Semmoinen ihana viisivuotias meidän Joel on <3

Meillä oli tarkoituksena pitää Hugo nukkumassa pinnasängyssä ainakin kesään asti niin, että hän siirtyisi lähempänä kaksivuotissynttäreitään lastensänkyyn. Viikko sitten keskiviikkona kävi kuitenkin pieni äksidentti, jonka takia hoidettiin pinnasängyn hävitys saman tien. Pojat olivat survonneet koko pinnasängyn täyteen pehmoleluja ja tavaraa, mutta kun käskin heitä siivoamaan sen, Alex onnistui rikkomaan koko sängyn. Pinnat sojottivat minne sattuu ja pohja repsotti vinossa. Lähdin samana iltana patjaostoksille ja siirrettiin Hugo kerrossängyn alapetiin, jossa on korkeat reunat ja siten turvallista nukkua. Koska haluamme säästää tilaa, Alex sai siirtyä sängynaluslaatikkoon nukkumaan. Kolmannen sängyn saa päiväksi työnnettyä pois leikkien tieltä ja lastenhuoneeseen jää enemmän leikkitilaa.

Olin kauhuissani jo pelkästä ajatuksesta, että Hugo olisi vapaalla jalalla öisin ja aamuisin, eikä pysyisikään pinnasängyn turvassa kunnes hänet nostetaan sieltä pois. Odottelin tuntien juoksuttamista takaisin sänkyyn, itkua ja hampaiden kiristelyä. Ensimmäisenä iltana nukahtaminen sujui ihan nappiin. Hugo lauleskeli sängyssä hetken aikaa, nukahti nopeasti, eikä yrittänyt poistua sängystä kertaakaan. Unta riitti melkein kahdeksaan asti aamulla ja sitten hän hipsi nätisti sängystä pois. Olisiko sitten ollut pelkkää uutuudenviehätystä, mutta olin tyytyväinen ja pitelin peukkuja nukkumisen sujumisesta jatkossakin yhtä hyvin. Toisena iltana Hugo itki melko paljon ja jouduin lopulta menemään makuulleni hänen viereensä saadakseni hänet rauhoitettua. Mamman kyljessä kiinni uni tulikin muutamassa minuutissa. Seuraava puolitoistatuntinen oli levotonta nukkumista ja jouduin käymään huoneessa rauhoittelemassa poikaa useamman kerran, mutta hän rauhoittui aina nopeasti kun istuin sängyn vierellä silitellen häntä. Aamulla Hugo oli pystyssä jo seitsemältä, mikä on normaalia hieman aiemmin. Yöt kolme, neljä ja viisi menivät todella hienosti kaikilta osin. Kuudentena iltana Hugo tajusi, että sängystä voi kiivetä pois myös illalla. Onneksi kaksi sänkyyn palauttamisreissua riitti saamaan hänet tajuamaan, että sängyssä pysytään nukkumaanmenon jälkeen. Seitsemäntenä iltana, eli tänään, nukkumaanmeno sujui taas lähes ongelmitta. Kerran Hugo kömpi Alexin sänkyyn ja kerran hän tuli kurkkimaan mitä teemme olohuoneessa, mutta sen jälkeen alkoi nukkumaan nätisti. Nyt viikon jälkeen voin sanoa, että koko sänkyjenvaihto-operaatio on sujunut paljon odotettua paremmin. Täytyy vaan pitää peukkuja, että nukkumaanmeno sujuu jatkossakin yhtä hyvin ja ettei Hugo keksi alkaa pöljäilemään kuten hänen isoveljillään on tapana. Joel ja Alex aiheuttavat Hugoa paljon enemmän harmaita hiuksia meille nukkumaanmenon kanssa.

Alex on myös ollut tosi tyytyväinen uuteen sänkyynsä petilaatikossa. Sängyssä on hyvä pohja ja laadukas patja, joten on aivan samantekevää että siinä on pyörät alla ja sen saa kerrossängyn alle piiloon päiväksi. Lapsilla on paljon enemmän tilaa leikkiä huoneessaan nyt, kuin jos siellä olisi toinen tilaa vievä sänky kerrossängyn lisäksi. Sängynaluslaatikko on tähän asti ollut vain tyhjillään, joten on hyvä juttu että sillekin löytyi tarpeellinen käyttötarkoitus. Suunnittelimme vastaavaa nukkumisjärjestelyä tulevaisuutta varten jo silloin kun ostimme sängynaluslaatikon, joten idea on muhinut päässämme aika lailla siitä asti kun aloimme suunnittelemaan kolmatta lasta. Sitten kun muutetaan isompaan asuntoon, saa alkaa miettimään kuka lapsista saa oman huoneen ja ketkä saavat jakaa huoneen, ellei kaikille riitä omia makuuhuoneita. Tällä hetkellä kuitenkin tämä ratkaisu sopii meille parhaiten.

Minkä ikäisenä olette siirtäneet lapsen pois pinnasängystä?

Tänään aamulla heräsin todetakseni, että esikoisella on huono päivä. Kaikki kiukutti eikä mikään tuntunut kivalta. Yritin siinä sitten kysellä, että mikä harmittaa. Joel vastasi näin. "Kotona on tylsää, koska täällä kaikki on aina samanlaista. Haluan tehdä jotain ihan uutta". Pulma ei ollutkaan mikään pieni. Olen pitänyt lapsilleni parhaana olla kotihoidossa mahdollisuuksien mukaan niin pitkään kuin se sopii meidän perheelle, mutta tämä tuli hieman yllätyksenä. Itse en pidä arkeamme kovinkaan tylsänä, meillä on paljon harrastuksia ja keksitään kivoja juttuja kotona ollessamme. Olen joskus jopa miettinyt, onko meillä liikaa tekemistä viikolla. Maanantaisin on vauvauintipäivä, tiistaina Joel ja Alex ovat kerhossa ja iltapäivällä Joelilla on uimakoulu. Keskiviikkoisin Joelilla on oma kerhopäivä ja torstaina sekä Joel että Alex ovat kerhossa. Perjantaina pojilla on muskarit peräkkäin ja odotellessamme mennään yleensä muskarin lähellä olevaan leikkipuistoon. Lopun aikaa ulkoillaan, leikitään, luetaan, katsotaan telkkaria, piirretään, rakennellaan, muovaillaan, pelataan ja touhutaan milloin mitäkin. Silti viisivuotiaani on tylsistynyt ja käyttäytyy sen takia hankalasti. Eikö meillä kuitenkaan ole lapsille tarpeeksi virikkeitä ja vaihtelevaa tekemistä?

Olemme toimintaterapeutin neuvosta hakeneet Joelille päiväkotipaikkaa syksyksi, mutta ainakaan vielä sieltä ei ole kuulunut mitään. Olin alkuun todella ristiriitaisin mielin päiväkotiin menosta, sillä olen aika tiukasti sillä kannalla, että kotiäidin lasten paikka on kotona, eikä muiden hoidettavina. Nyt minun täytyi ensi kertaa herätä todellisuuteen ja pohtia, olisiko silti fiksuin ratkaisu tarjota Joelille monipuolisempaa ja intensiivisempää ajanvietettä arkeen, olisiko se päiväkoti siltikin omaa kotia parempi paikka? Reilun vuoden päästä Joel menee esikouluun ja siellä meno on jo ihan erilaista. Onko siirtymä kotihoidosta eskariin liian suuri askel, vai olisiko todellakin hyvä mennä hieman harjoittelemaan ryhmässä käyttäytymistä ja muita käytännön juttuja päiväkodissa ensin?

Saatiin yhteistuumin Joelin kanssa sovittua, että tehdään iltapäivällä jotain kivaa yhdessä ihan kahdestaan, jos siitä vaikka mieli hieman paranisi. Samin tultua kotiin töistä otettiin suunta kohti mäkkäriä. Kyselin Joelilta mitä hän haluaisi kahdestaan tehdä ja vastaukseksi sain, että hän haluaa mennä jäätelölle sinne lähelle missä Isomummi asuu. No kyseisen mummin lähistöllä ei taida olla varsinaisia jäätelöpaikkoja muita kuin tuo mäkkäri, joten sinne siis! Hieman nauratti, että jos lasta tylsistyttää kotona oleminen ja samat vanhat leikit, niin miten se pikaruokalan parin euron jätskiannos voi yhtäkkiä kääntää koko elämän tylsästä ihanaksi? Lasten onnellisuus pienistä asioista on ihailtavaa ja ihmetyttävää. Tilattiin itsellemme jäätelöt ja nautiskeltiin niistä hassuja jutellen. Oli mukavaa olla pienellä reissulla kahdestaan esikoisen kanssa, kahdenkeskeistä aikaa kun ei kovin usein kerkeä järjestämään, kun lapsia on kolme ja olen suurimmaksi osaksi aikaa yksin heidän kanssaan. Onneksi lapsi iloitsee myös lyhyestä hetkestä omaa aikaa.

PS. Huomasitte ehkä blogin ulkoasussa pieniä muutoksia? Hutimeni on liittynyt Kaksplussan blogiverkostoon ja sen takia täällä näyttää nyt vähän erilaiselta. Blogin sisältö ei muutu mitenkään, vaan jatketaan samalla tyylillä kuin ennenkin. Sivupalkissa voi nyt seurailla mitä mielenkiintoista Kaksplussan muissa blogeissa tapahtuu ja bannerissa voi näkyä mainoksia. Mä en ole ikinä aiemmin kirjoitellut portaalin alaisena tai edes kuulunut mihinkään verkostoon/ryhmittymään, joten tämä on mulle ihan uusi juttu vaikka blogi onkin pian jo kuusivuotias! Uskon, että tästä pienestä uudistuksesta koituu pelkkää hyvää.

Tissit - niistä olen puhunut aiemminkin. Siitä, kuinka tyytmätön olen omiin rupsahtaneisiin kolmenlapsenäidinrintoihin. Tai pikemminkin niiden olemattomuuteen. Kirjoitin postauksen aiheesta viime syksynä (Postaus tämän linkin takana) ja jo silloin mietin, onko aiheesta sopivaa kirjoittaa julkisesti blogissa. Onko se liian henkilökohtaista, paheksutaanko valintojani, pidetäänkö minua pinnallisena ja tyhmänä ulkonäkökeskeisenä törppönä, tuomitaanko minut, onko tämä edes äiti-ihmiselle sopivaa? Totesin, että paskat. Mun keho, mun elämä, mun valinnat. Olen alusta asti ollut aiheesta avoin, kertonut sukulaisille ja kavereille miettiväni leikkausta. Kaikki minut tuntevat tulevat kuitenkin jossain vaiheessa huomaamaan muutoksen, joten miksi salailla sitä? Samoin, jos lisään tänne blogiin kuvia itsestäni. Rintaimplantit yhdistetään edelleen liian usein vain luonnottoman suuren rintavarustuksen omaaviin kohujulkkiksiin ja aikuisviihdetähtiin. Ehkä omista kokemuksistani kertomalla voisin normalisoida aihetta vähän ja antaa toisenkin näkökulman siihen, miksi joku saattaa haluta rintojensuurennusleikkaukseen. Olen edelleen pääosin turhaa plastiikkakirurgiaa vastaan, mutta olen todennut, että mitäpä muiden ihmisten asiat minulle kuuluu. Leikkauttakoot kukin itseään miten huvittaa, jos on rahaa ja uskallusta ottaa riskit menemällä veitsenterän alle.

Niimpä otin itseäni niskasta kiinni ja varasin itselleni ajan suomalaiselle huippukirurgille konsultaatioon aiheena rintojen korjausleikkaus - ei suurennusleikkaus. Termi ei sinänsä muuta mitään, prosessi on sama, mutta omaan korvaan se kuulostaa vähemmän pinnalliselta ja hieman hyväksyttävämmältä. Kuten sanoin, olen itsekin hieman ristiriitaisin tuntein asiaa kohtaan. Kuuntelin läheisteni mielipiteitä, opiskelin tietoa leikkauksesta, jälkihoidosta ja mahdollisista riskeistä. Ajattelin, etten häviäisi mitään menemällä kokeilemaan, kuuntelemaan ja pohtimaan tilannettani ammattilaisen kanssa. Aikaa varatessani hieman hämmästyin, että sovittiin alustava leikkauspäivä saman tien - enhän ollut vielä edes varma halusinko ylipäätään mennä leikattavaksi. Ajan kuluessa ja konsultaation lähestyessä huomasin ajattelevani yhä useammin millaista elämäni olisi suuremman rintavarustuksen kanssa. Miltä ne tuntuisivat? Mitkä vaatteistani istuisivat päälle ja mitkä eivät enää mahtuisi? Olisinko itsevarmempi? Osaisinko ikinä tottua ajatukseen, että kehossani on jotain sinne kuulumatonta? Saisiko näin pienistä rinnoista edes tehtyä luonnollisen näköiset, vai paistaisiko implanttien reunat ihoni läpi? Minullahan ei tosiaan ole yhtään mitään alunperinkin pienistä rinnoistani jäljellä kolmen raskauden ja kolmen lapsen imettämisen jälkeen.

Kirurgin puheille mennessäni kaikki epävarmuuteni katosi. Jo ensi näkemältä lääkäri totesi, että ihmettelee minun pystyvän olemaan näin positiivinen, kun tilanteeni on niin surkea. Lääketieteellisestikin katsottuna rinnoistani ei todellakaan ole mitään jäljellä, pelkät kuopat ja nännit. Yläkroppani on kuin pienellä lapsella, ja se todellakin syö itsetuntoani. Lääkäri sanoi, että minunlaiseni tapauksen kaltaista leikkausta ei koskaan edes luokiteltaisi pelkästään kosmeettiseksi toimenpiteeksi, vain juurikin korjausleikkaukseksi. Testailtiin eri kokoisia ja muotoisia implantteja ja löysimme lopulta parhaimman vaihtoehdon. Implantin koko (390cc) kuulosti todella suurelta, mutta lääkäri sanoi että sen täytyykin olla iso, kun ensin on täytettävä kuopat ennen kuin saa rintaa edes esille kehosta. Rintojen koko tulee kuitenkin olemaan kehooni sopiva ja mahdollisimman luonnollinen. Implantit ovat pisaran malliset ja ne tilataan täsmälleen oikean kokoisiksi mittojeni mukaan. Toimenpide riskeineen pelottaa tietenkin, mutta uskon silti lopputuloksen olevan jokaisen euron arvoinen siitäkin huolimatta, että tähän uppoaakin järjettömän suuri määrä niitä euroja. En oikein tiedä mitä muuta tässä vaiheessa kertoisin, joten kysykää jos teille tulee jotain mieleen.

Hyviä uutisia, me muutetaan! Asunto on jo tiedossa, mutta muuton ajankohta avoinna. Syy muuttoajankohtaan on meistä riippumaton, mutta pidetään peukkuja että vuoden päästä ollaan jo päästy asettumaan aloillemme uuteen kotiin. Alunperin tarkoituksemme oli asua tässä nykyisessä kodissa kunnes meillä olisi mahdollisuus ostaa ihan oma koti, mutta kohtuuhintaisen isomman asunnon suorastaan tyrkyttäessään itseään meille olisi tyhmää jättää tilaisuus käyttämättä. Saadaan lisää tilaa eikä tehdä kovin suurta taloudellista tappiota maksamalla hieman kalliimpaa vuokraa. Uudessa asunnossa on kolme makuuhuonetta, olohuone ja keittiö, pikkuvessa ja saunallinen kylpyhuone. Makuuhuoneet sijaitsevat yläkerran rauhassa ja oleskelutilat alakerrassa. Myytäviä asuntoja katsellessamme ollaan liian usein törmätty mielestämme tyhmiin pohjaratkaisuihin joissa makuuhuoneet ovat eri kerroksissa tai yksitasoisissa asunnoissa kaukana toisistaan. Me halutaan makuuhuoneet lähekkäin ja samaan kerrokseen.

Tämän muuttouutisen myötä mulle on iskenyt järjetön pesänrakennusvietti! Olen raivannut kaappeja ja heittänyt roskiin kaikki turhat tavarat, lajitellut kirpputoreille vietäviä tavaroita ja suunnitellut tulevan asunnon sisustamista. Olen ajoissa liikenteessä ja tavallaan kaikki tämä on tässä vaiheessa vielä turhaa, mutta rakastan suunnittelua ja tarvitsen paljon tekemistä ajankuluksi nyt ennen rintaleikkausta, jottei jännitys ota yliotetta minusta. Olen alkanut luonnostelemaan listaa mitä uusia huonekaluja tarvitsemme, laksenut budjettia ja sisustanut mielessäni uutta ilmettä uudelle kodille. Onneksi pesänrakennusviettiä riittää myös nykyiseen kotiin ja siivous onkin ollut tehtävälistalla joka päivä. Perussiivouksen lisäksi olen jokaiselle päivälle ottanut hieman isomman projektin hoidettavaksi. Eilen järjestin kaikki keittiön kaapit ja tänään voisin yrittää käydä yhden romua täyteen kerätyn hyllyn läpi. On sekä henkisesti että fyysisesti puhdistavaa päästä turhasta tavarasta eroon näin kevään tullessa!

Olen siis vihdoin inspiroitunut myös oman kodin siistinä pitämiseen. Mä olen aika laiska siivoamaan ja kotimme onkin yleensä varsin sotkuinen. Koti ei ole likainen, siinä mielessä pidän kyllä huolta siivouksesta. Imuroin lähes päivittäin, pyyhin keittiön tasoja, hinkkaan vessapönttöä ja siivoan pölyjä kyplyhuoneen nurkista. Mutta ne tavarat! Leluja joka paikassa, vaatteita nurkissa, lasten levittämiä muovipurkkeja, papereita ja rojuja pitkin lattioita. Hyllyt pursuilevat outoja tavaroita joilla ei ole omaa paikkaa - seesteinen tunnelma? Ei todellakaan! Tähänkin asiaan sain mojovan inspiraatiopiikin viime viikonloppuna. Käytiin lauantaina tuplatreffeillä katsomassa lätkää ja jatkettiin siitä hetken mielijohteesta kaveripariskunnan luo istumaan iltaa. Tullessamme heidän kotinsa ovelle saimme kuulla pahoittelut mahdollisesta sotkusta. Todellisuudessa vastassamme oli siisti koti ja muutama likainen astia keittiössä. Mikä unelma! Tietenkin ymmärrän, että lapsettoman pariskunnan lähtötilannekin on ihan eri verrattuna meihin, koska suurin osa meidän sotkuista on lasten ansiota. Meillä sotkusta pahoitteleminen tarkoittaisi käytännössä sitä, ettei ovesta mahdu sisälle kun joka paikassa lojuu tavaroita. Olisipa ihanaa, kun voisi hetken mielijohteesta kutsua vieraita kylään joutumatta häpeämään kodin sotkuisuutta.

Viikonlopun jälkeen otinkin itseäni niskasta kiinni ja aloitin tämän koti kuntoon-projektin. Nyt tsemppaan itseäni sitoutumaan siihen. Eihän kodin siistinä pitäminen mitään rakettitiedettä ole! Kun laittaisi vain tavarat suoraan paikoilleen käytön jälkeen, ei jäisi mitään siivottavaa eikä tarvitsisi tehdä tunteja kestäviä suursiivouksia. Aikaa kuluisi ehkä pari minuuttia kerrallaan ja voisi nauttia jatkuvasti yleissiististä kodista. Enkä tietenkään siis tarkoita, etteikö lapset saisi vapaasti leikkiä ja levittää lelujaan päivisin, en todellakaan halua luoda kodista mitään ylisiistiä steriiliä ympäristöä jossa jokainen pölyhiukkanenkin putsataan välittömästi. Haen takaa sitä, että yleisilmeeltään perussiisti koti antaisi lelut anteeksi näyttämättä hirmumyrskyn tuhoamalta katastrofialueelta. Hankalaksi tämän kaiken tekee se, että meidän remontoimaton vuokra-asunto on valmiiksikin jo hieman nuhjuinen. Pahimmat ovat huoneiden ja kaappien ovet, ne repsottavat vinossa ja ovat kestolikaisia. Mikään pesuaine ei saa ovia puhtaiksi ja tottakai se vaikuttaa yleisilmeeseen. Vuokranantaja ei halua kuluja, joten kaappeja ei suostuta vaihtamaan kosmeettisista syistä, joten niin kauan kuin ne ovat suunnilleen ehjät ne on ja pysyy. Täytyy vain parhaansa mukaan sietää sitä.

Onko kevät inspiroinut teitä suursiivoukseen?

Herkullisen tiistain resepti

Yksinäinen viikonloppu

Menetetyt yöunet ja velkakierre

Kolmen minuutin hiihtoloma

The face

Music on world off

Eroon tuttipullosta

Hui hai, synttärit lähestyy!

Virvon varvon ööö...PALKKA MULLE!

Tumma tai vaalea, ei mitään väliä

Pääsiäisloman kuulumisia

Hugo 1,5v

Maailman paras aprillipila

Kuravelliä ja mutarallia

Haihyökkäys!

Viisivuotias Joel

Isojen poikien sängyssä

Tylsää kotihoidossa

Plastiikkakirurgin vastaanotolla

Koti kuntoon pesänrakennusvietillä