![friendship]()
Ollaan taas aran aiheen äärellä, kun on aika purkaa tunteitaan raa'asti ja suorin sanoin. Miltä tuntuu, kun menettää ystävän? Entä miltä tuntuu, kun menettää lähes kaikki ystävänsä? Ihminen on luontaisesti sosiaalinen, laumaeläin, joka kaipaa muita ihmisiä ympärilleen. Minulla aviomies, lapset, ihana perhe ja läheinen suku. Mutta perhe ei riitä kaikkeen, ihminen tarvitsee myös ystäviä. On aivan kamalaa, menettää ystävä ja tuntea raastavaa yksinäisyyttä. Haluaisit kutsua kavereita kylään, mutta sinulla ei ole ketään ketä kutsua. Sinulla olisi mahdollisuus viettää lapsivapaata iltaa, mutta sinulla ei ole ketään kenelle soittaa. Näitä tunteita käyn läpi ja suren lähes päivittäin. Miten voin olla näin yksinäinen? Miten ystävyyssuhteiden säilyttäminen on niin vaikeata juuri minulle? Enkö ole ystävyyden arvoinen? Miksi kaikki ystäväni jättävät minut? Yritän parhaani mukaan saada tämän kuulostamaan joltain muulta, kuin säälinhakuisen marttyyrin puheelta. Sitä tämä ei todellakaan ole, ennemminkin vain rehellinen pahan olon purkaus, ajatustenvirtaa. Toivon, ettei kukaan mahdollisesti itsensä tekstistä tunnistava ota itseensä, tai loukkaannu sanoistani. En halua loukata ketään, haluan vain purkaa ajatuksiani ja toivoa ehkä löytäväni vertaistukea samanlaisten asioiden kanssa kamppailevilta ihmisiltä.
Tietyllä tavalla koko elämäni on ollut menetettyjä ystävyyssuhteita toistensa perään. Jo alle ala-asteikäisenä olin menettänyt kolme hyvää ystävääni heidän perheensä muutettua muualle. Vika ei tietenkään ollut minussa, mutta tässä on alku ja juuri siihen, miksi oletan universumin rankaisevan minua. Ala-asteella menetin jälleen kaksi hyvää ystävää heidän perheidensä muuttojen takia. Yläasteella taas eräs minulle todella tärkeä ystävä "jätti" minut, vaihtaen kaveripiiriä kuin sormia napsauttamalla. Tuon jälkeen aloin pelkäämään ihmisiin tutustumista, sillä pelkäsin menettäväni taas kaikki. Vieraannuin vanhoista ystävistäni ja kuvittelin heidän sietävän minua vain siksi, että he pitivät parhaasta ystävästäni. Tunsin, että ilman tuota ystävää en olisi minkään arvoinen, ettei kukaan haluaisi olla kanssani. Harrastusten myötä tutustuin moniin ihaniin ihmisiin, mutta ei heihinkään jostain syystä syntynyt niin vahvoja siteitä että meistä olisi tullut ystäviä myös harrastusten ulkopuolella.
Lukiossa tutustuin uusiin luokkakavereihin ja sainkin läheisiä ystäviä. Lukion ensimmäisen vuoden jälkeen minut sijoitettiin lastensuojelulaitokseen toiselle puolelle Suomea. Siellä vietin yhden vuoden elämästäni ja palatessani takaisin en enää saanut yhteyttä vanhoihin ystäviin säilytettyä. Yritin tutustua uusiin luokkakavereihini, mutta jostain syystä en osannut ottaa heihin kunnolla kontaktia. Olin ulkopuolinen, vaikka pystyinkin viettämään aikaa heidän seurassaan koulussa. Tullessani raskaaksi ja alkaessani seurustelemaan Samin kanssa kaikki loputkin ystävät ja kaverit katosivat. Minusta ei enää ollut biletysseuraksi, eikä minua selvästikään kaivattu muuksi. En ollut pahoinvointini takia koulussa kovin usein, jolloin juuri tuttaviksi tulleet luokkakaverit jäivät entistä etäisimmiksi. Loeptettuani cheerleadingin raskauden takia myös ne kaverit jäivät unholaan, kun heitä ei enää nähnyt treeneissä joka viikko. Tutustuin Samin kavereihin, mutta heihinkään emme enää tänä päivänä juurikaan pidä yhteyttä - elämäntilanteet eroavat liikaa toisistaan. Me emme juhli kovin usein, monen muun elämä taas pyörii juhlimisen ja päihteiden ympärillä. Minua harmittaa valtavasti, etteivät meidän ytävyyssuhteet ole kestäneet perheen perustamisen aiheuttamia muutoksia. Ne ainoat jäljellä olevat ystävät ovatkin juuri heitä, jotka itsekin ova perustaneet perheen. Olen kateellinen ihmisille, joilla on paljon ystäviä. Sellaisille, joiden lapsettomat ystävät pysyvät ystävinä vaikka elämäntilanteet muuttuvat. Sellaisille, joiden ystävät eivät vain yhtäkkiä katoa.
Viimeisimmät menetykset ovat koettu lähivuosina. Syksyllä kirjoitin blogiinkin tapauksesta
Ex-ParasYstävä. Tapaus, jossa parhaana ystävänäni pitämä ihminen vain päätti olla pitämättä minuun enää yhteyttä, päätti olla vastaamatta viesteihini ja lopulta selittämään asian sillä,
"ettei uskonut minun ottavan asian niin raskaasti". Tuoreimpana tapaus Kummisetä. Tämä joululomalla tapahtunut juttu joka toimi inspiraation lähteenä tälle postaukselle - en enää jaksa pitää sisälläni näitä surun tunteita. Tapaus Kummisetä lyhyesti: Olemme monesti viime vuosien aikana yrittäneet herätellä henkiin suhdetta esikoisemme kummisetään, tuloksetta. Sovitaan aina, että pitäisi tavata, mutta ei koskaan saada aikaiseksi varsinaista tapaamista. Nyt vihdoin saatiin sovittua, että kummisetä tulisi käymään luonamme, tapaamaan meitä ja lapsia, syömään ja saunomaan. Vielä samana iltapäivänä viestiyhteys toimi, kunnes kuului kysymys
"Olethan edelleen tulossa tänään?". Tähän katkesi yhteys, viesti meni perille ja se kuitattiin luetuksi, mutta vastaus jäi uupumaan. Kummisetä ei koskaan ilmestynyt ovemme taakse. Meillä odotti ruoat ja juomat valmiiksi ostettuna, koti siivottu ja kaikki odottelimme innoissamme, kiva nähdä Kummisetää pitkästä aikaa. Ja paskat.
Olemme viimeisen vuoden aikana menettäneet kaksi lastemme kummia, kaksi sellaista ihmistä joiden kanssa olimme ajatelleet ystävyyden säilyvän aina. Molemmat ovat jättäneet meidät raukkamaisella tavalla, loukanneet meitä. Sami on sopeutuvainen, eikä asia tunnu hetkauttavan häntä kovinkaan paljon. Hän ei tunnu haluavan tuhlata energiaansa ihmisiin, jotka kohtelevat muita noin paskamaisesti. Minä taas kirjaan menetettyihin ystävyyssuhteisiin yhden viivan lisää, suren asiaa kuukausitolkulla ja mietin taas, kenessä on vikaa. Minunkin pitäisi varmaan toimia Samin tavoin, jättää heidät omaan arvoonsa, mutta en osaa. Analysoin, pohdiskelen, suren ja ikävöin. Mietin, miksi tuhlaan aikaani ikävöiden heitä, jotka todistettavasti eivät ikävöi minua. Olen tunteellinen ihminen ja otan nämä asiat kovin raskaasti. En halua olla katkera tai kateellinen muiden onnesta, mutta silti tunnen piston sydämessäni muiden ihmisten kukoistavia ystävyyssuhteita seuratessa. Miksei minulla voi olla tuollaista?
Vika taitaa todellakin olla minussa. Ehkei minussa tosiaan ole mitään ystävyyden arvoista. Tänä päivänäkin tiedän monen samassa kaveripiirissä olleiden sekä yläaste- lukio- että joukkuekavereiden pitävän yhteyttä toisiinsa edelleen. Minä en kehenkään. Toki syy tähän on molemminpuoleista, kumpikaan ei ole pitänyt yhteyttä toiseen osapuoleen. Mutta silti mietityttää, mikä niissä muissa on niin erityistä että suhteet heihin säilyvät, mutta suhteet minuun kariutuvat? Minulla ei ole kuin muutama ystävä (mittaamattoman rakkaita!), mutta joskus tuntuu siltä, että minun kuuluisi vain odottaa sitä päivää kun hekin katoavat elämästäni. En osaa tutustua uusiin ihmisiin ja pelkään tilanteita jossa on minulle tuntemattomia ihmisiä. Kuvittelen edelleen, ettei minusta pidetä, että vaikka tutustuisinkin johonkin upeaan ihmiseen, hänkin ottaisi aikanaan jalat alleen ja häipyisi elämästäni. Miksi, oi miksi uusia kavereita ei voi ostaa nettikaupoista suoraan kotiovelle kuljetettuna?
Onko siellä lukijoiden seassa ketään, joka osaa samaistua raastavaan yksinäisyyteen?
