Synnytyksestä on kulunut vuosi. Kroppa on palautunu raskauden ja imetyksen tuomasta hormonikaaoksesta ja alkaa olla oma itsensä taas. Huonossa itsetunnossa rypemisen, alitajuisten syömishäiriöajatusten ja itsekriittisyyden sijaan olen opetellut hyväksymään itseni epätäydellisenä. Mitä sitten, jos nahka on löysää tai yhdessä kyljessä on enemmän jenkkakahvaa kuin toisessa? Ketä sellaiset asiat oikeasti kiinnostaa, muita kuin minua itseäni? Ei varmaan ketään. Näitä kuvia ottaessani harjoittelin poseerauksia peilin edessä ja koin näyttäväni hyvältä, mutta kuvaan ikuistettuna se näyttikin yhtäkkiä kamalalta. Sitten havahduin, sehän on hittovie paljon tärkeämpää tuntea itsensä peilin edessä kauniilta! Ei ole väliä miltä se näyttää kuvassa. Valokuva ei ikuista tuntemuksiani tai oloani. Se ikuistaa vain teennäisen poseerauksen ja vartalon jostain tietystä kuvakulmasta - se on aika kaukana todellisuudesta.
Olen ottanut rennosti treenaamisen kanssa, enkä enää laihduttamalla laihduta raskauskilojani. Syön mitä huvittaa ja yritän olla stressaamatta muutamasta kilosta, paino vaihtelee muutenkin lähes päivittäin riippuen päivän syömisistä, kuukautiskierrosta ja muista tekijöistä, joihin ei voi vaikuttaa. Seuraan edelleen tiettyä treeniohjelmaa, olen pitänyt taukoviikkoja kipeänä ja motivaationpuutteessa, mutta olen myös treenannut aktiivisemmin fiiliksen iskiessä. Aloitin 16 viikon treenit kesäkuussa ja olen nyt, 19 viikkoa myöhemmin, viikolla 13. En ota tästäkään stressiä, eikä minusta edes olisi seuraamaan orjallisesti jotain tiettyä ohjelmaa. Raskauskiloja on jäljellä 1-2 kg, mutta uskon myös lihaspainon olevan isompi kuin ennen kolmatta raskautta, jolloin olin voimaton ja vailla kestävyyskuntoa. Kuten sanoin aiemmin, tärkeintä on, että tuntuu hyvältä.