Yksi tyhmimpiä asioita, mitä ihminen voi tehdä, on aloittaa tupakointi. Ehkä vielä tyhmempää on aloittaa tupakointi uudelleen, jos on kerran jo lopettanut.
Lapsena pidin tupakointia kamalana. Kaupungilla tupakoivan ihmisen kävellessä ohitseni, tekoyskin täyttä kurkkua protestiksi. Huutelin perään hyitä, mukanokkelana pikkutyttönä. Olen saanut äärimmäisen hyvää esimerkkiä tupakoinnista, sillä isossa suvussani on ollut vain yksi tupakoiva ihminen. Nykyään se suvun ainoa tupakoitsija olen minä. Aloitin tupakoinnin 14-vuotiaana. Luokkani pojilla oli tapana kysellä, olisiko mulla heittää röökiä, vaikka tiesivät etten polta. Lopulta kyllästyin kyselyihin ja ajattelin hankkivani jostain askin tupakkaa, jotta seuraavan kerran jonkun kysyessä voisin sitten tarjota. Vuosien aikana olen lakkoillut, lopettanut ja taas jatkanut tupakointia, polttanut joskus päivittäin, joskus satunnaisesti. Onneksi en koskaan ole polttanut kovinkaan paljon, enimmilläänkin reilusti alle askin päivässä. No onhan sekin paljon, mutta suhteessa varmasti vähemmän kuin suurin osa vakituisesti tupakoivia ihmisiä.
Teininä ihannoin tupakointia, pidin sitä coolina. Nykyään häpeän tupakointiani. Hävettää, jos joku näkee minun polttavan. Nolottaa kuulla lasteni kysyvän, mamma, olitko tupakalla? En halua olla sellainen äiti, joka katoaa parvekeelle muutamaksi minuutiksi ja tulee takaisin pahanhajuisena. Tupakoinnissa ei ole mitään coolia. Se on vastenmielinen, haiseva, terveyden uhka, johon menee paljon rahaa ja aikaa. Silti jossain takaraivossani kuulen kuiskauksen, "mutta mä tykkään tupakoida...". Noloa Jenni, noloa...
Pisin tupakkalakkoni alkoi melkein kaksi vuotta sitten tullessani kolmatta kertaa raskaaksi. Tiesin jo silloin, etten tulisi olemaan ikuisesti ilman tupakkaa, eli olin huonossa lähtökohdassa alun alkaen. Viime keväänä, reilun vuoden savuttomuuden jälkeen, huomasin ryhmäpaineen alaisena ja jännittyneesti hihitellen sytyttäväni tupakkaa eräänä viiniltä maistuneena iltana. Maistui kamalalta, ja tumppasin jo ennen puoltaväliä. Jostain syystä poltin samana iltana vielä toisenkin puolikkaan. Voin pahoin. Hävetti tietää, että seuraavana aamuna vauvani imisi rinnoistani myrkkymaitoa. Tuon jälkeen jatkoin vaivihkaa viihdepolttamista. Harvoin, sillä en kovin usein päässyt imetyksen takia lähtemään pois kotoa. Imetyksen loputtua syyllisyydentunteetkin katosivat. Heinäkuussa ystäväni tuli meille kylään muutamaksi päiväksi ja huomasin käyväni hänen kanssaan "seurana" tupakalla useaan kertaan. Sinä viikonloppuna itsekurini sitten petti ja siitä lähtien olen polttanut tupakkaa joka päivä. Kunnes viikko sitten illalla päätin, että huomenna en polta yhtään tupakkaa. Sen jälkeen en ole käynyt tupakalla kertaakaan.
En voi luvata, etten ikinä enää polttaisi tupakkaa. Se voi olla huomenna, tai se voi olla kymmenen vuoden päästä. Pyrkimyksenä on kuitenkin olla ilman tupakkaa, pitää huolta terveydestäni ja siten näyttää lapsille hyvää esimerkkiä. Toivon, että lasteni ollessa teini-ikäisiä tupakointi olisi jo niin epäsuosittua, etteivät he koskaan sitä kokeilisi. Enkä kyllä pidä huonona ideana sitäkään, että tiettyä ikäluokkaa nuoremmille tupakan myynti kiellettäisiin kokonaan. Ei se kaikkia ongelmia ratkaise, eikä estä nuoria hankkimasta tupakkaa jollain keinolla, mutta tekisi asiasta ainakin hankalampaa.