Äitiyden tie on raskas taival, jota edetessä kohtaa suurta ja pientä, iloja ja murheita. Monesti äideistä ajatellaan, että heidän pitäisi jaksaa ikuisesti, olla menettämättä hermojaan ja aina asettaa lapsensa etusijalle. Ikinä ei saisi hermostua ja aina pitäisi hymyillä ja olla vahva. Koska kukaan ei ole täydellinen, kerron teille muutaman asian, jotka ovat hermostuttaneet minua viime aikoina. Äitiys ei aina ole helppoa, joskus se kiristää hermoja niin että tekisi mieli karjua tyynyn sisään ja lukittautua makuuhuoneeseen piiloon koko päiväksi. Olen luonteeltani muutenkin temperamentinen ja äkkipikainen, joten omalla äidiksi kasvamisen tielläni eniten voimaa on vienyt juuri kärsivällisyyden harjoittelu ja pienen lapsen ymmärtäminen. Sen ymmärtäminen, että asiat jotka ovat aikuisille itsestään selviä, eivät ole sitä lapselle - ei ilman opettamista, selittämistä ja kärsivällisyyttä.
Joskus hermostun liian helposti ja turhaudun lapsiin, vaikka he eivät tee mitään varsinaisesti väärin. Kun pyydän apua kotitöihin, ketään ei kiinnosta. Kyllä meillä autetaan jos käsketään, mutta pyydettäessä vapaaehtoisia auttajia ei näy. Mutta auta armias, jos pyydän leikkimään nätisti tai katsomaan ohjelmaa sen aikaa, että saisin jonkun homman rauhassa tehtyä - silloin nilkoissa parveilee kolmin kappalein innokkaita pikku apureita. Kuten tänään - järjestin kaikki kengät ja ripustin eteisessä lojuneet vaatteet naulakkoon päästäkseni imuroimaa hieat lattialta. Käänsin selkäni hakeakseni imurin, kun kuin salaman iskusta olohuoneesta ampaisi yksivuotias tornado tuhoamisretkelle. Kuten arvata saattaa, oli kengät taas pitkin lattiaa ja hiekat lapsen housuissa. Siirsin pojan pois uudelleen ja uudelleen, mutta jokaisella imurin liikkeellä hänen oli pakko könytä juuri eteeni. Samalla joku heittää minua pallolla selkään ja toinen vetää avuliaasti imurin johdon seinästä. Tuskin pojat sitä kiusallaan tekivät, mutta ärsytti niin vietävästi!
Autossa minulla on kaksi virallista apukuskia, joiden lisäski kolmas edelleen harrastaa äänihuulten avaamisharjoitteluja lähes jokaisella automatkalla. Autolla ajaessa pitäisi muutenkin keskittyä tarkkaan, eliminoida ylimääräiset ärsykkeet ja pysyä rauhallisena ratin takana. Mutta miten se sujuu, kun takapenkiltä huudetaan huonoja ajo-ohjeita koko matkan ajan, tai sitten huudetaan muuten vaan? "Punainen valo, vihreä valo, mamma mikset aja, mene jo, LAITA VILKKU PÄÄLLE, punainen, vihreä, sininen, aja, käänny, pysähdy, väärä suunta! Ollaanko jo perillä, en jaksa odottaa!" Pitäisi olla kärsivällinen, iloita lapsen kiinnostuksesta, selittää ja kertoa. Mutta useimmiten tekee mieli vaan tiuskia, että kuunnelkaa nyt sitä musiikkia ja olkaa ihan hiljaa, osaan kyllä ajaa ihan itse! Voisin melkein jo ryhtyä ajo-opettajaksi, kun olen selittäyt kaikki liikennesäännöt takapenkin oppilaille tuhanteen kertaan.
Millaisissa tilanteissa te olette huonoja vanhempia?