Mietin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta blogiin ollenkaan, sillä tiedän tämän tekstin hyvin todennäköisesti päätymään myös asianosaisten silmiin, sillä sana tunnetusti kulkee ja moni tuttu lukee blogiani. Tämä asia painaa minua aivan älyttömästi ja olen yrityksistä huolimatta epäonnistunut purkamaan ajatuksiani muilla tavoin, joten päätin terapoida itseäni kirjoittamalla. Jos ei muuta, niin olenpahan ainakin puhdistanut ilmaa oman pääni sisällä.
Kesällä koin raskaan eron. Paras ystäväni kymmenen vuoden takaa lopetti yheydenpidon täysin yllättäen, näin uhrin asemasta katsottuna hyvin raukkamaisella tavalla, ja tietääkseni täysin ilman syytä. Olemme olleet yläasteen alusta asti hyvin läheisiä ja hänellä on ollut mahdottoman suuri rooli elämäni ylä- ja alamäissä, hänen kanssaan ollaan itketty ja naurettu kaikelle yhdessä. Monesti sanotaan, että lapsensaanti muuttaa ystävyyssuhteita ja silloin nähdään ketkä todelliset ystävät ovat - minä luulin säilyttäneeni ne tärkeimmät ystävät. Mitä sitten, jos satunnaiset ryyppykaverit jäävät elämästä pois? Tullessani raskaaksi elämäntilanteemme olivat hyvin erilaisia, mutta ystävä pysyi rinnallani. Kihlauduin ja ystävä tanssi häitäni kaason tehtävässä, tottakai. Alexin syntymän jälkeen ystävä suostui pojan kummiksi, ja olin ikionnellinen. Eriävien elämäntilanteiden takia emme ehtineet nähdä ihan niin usein kuin ennen, mutta aina tavatessamme tuntui, ettei aikaa olisi kulunut hetkeäkään.
Tullessani kolmannen kerran raskaaksi jotakin tapahtui. Tapasimme raskausaikana vain muutaman kerran, ja Hugon ristiäisten jälkeen olemme tainneet nähdä kolmesti. Keväällä kirjoitin ystävälleni pitkän viestin, jossa harmittelin viilenneitä välejämme ja puhdistin ilmaa omien tuntemuksieni osalta. Tilanne parani hetkellisesti ja tapasimme kahdesti, mutta jotenkin ystävä tuntui kaukaiselta ja varautuneelta. Kesäkuun jälkeen en ole ystävää nähnyt. En saanut viesteihini vastausta, vain surullisen sinisen väkäsen whatsapissa, sen joka kuittaa viestin luetuksi. Lähetin uuden viestin, ja uuden. Ei vastausta. Nolotti, tunsin itseni pieneksi teinitytöksi joka itkee messengerissä kaksi viikkoa kestäneen parisuhteen perään "Yhyyy etkö rakasta minua enää?". Mutta nolotusta enemmän minua ahdisti, suretti, voin pahoin. Näinkö minä menetän parhaimman ystäväni kaikkien vuosien jälkeen? Viimeinen viesti kuului jotakuinkin näin: "Etkö todellakaan aio edes vastata minulle mitään?" Ei vastausta, pelkkä luetuksi kuitattu merkki.
Sami ja moni ystävistäni kehottivat antamaan olla ja unohtamaan koko asia, noin tympeä käytös ei ansaitse kyyneleitäni. Keskittyä niihin ystäviin, jotka minulla on. Yritän olla ajattelematta ystävää ja koko tilannetta, mutta se käy mielessä usein. Ikävä raastaa sydäntäni. Olen miettinyt syitä tapahtuneelle, analysoinut omaa käytöstäni loputtomiin ja pohtinut miksi näin on käynyt. Entä pieni ja viaton Alex? Aikooko ystävä pitää kummipoikaansa yhteyttä, vaikka on katkaissut välinsä minuun? Miten selitän Alexille, ettei kummi tahdo olla osa hänen elämäänsä? Tietenkin haluaisin oman mielenrauhanikin takia tietää syystä kaiken tämän takana. Olenko minä tehnyt jotain niin kamalaa, että ansaitsen tällaista kohtelua, ja siinä tapauksessa mitä? Olisipa unohtaminen helpompaa...
Onko kukaan muu menettänyt ystävää itsestään riippumattomista syistä?