Korvissa kaikuu lohduton itku

Tänään iltapäivällä ajeltiin poikien kanssa anopille kyläilemään. Oltiin aamulla käyty ostamassa Joelille uusi istuin autoon ja siinä samalla Hugo sai siirtyä turvakaukalosta tavalliseen turvaistuimeen. Ensimmäinen lyhyt matka lastentarvikeliikkeestä kerholle sujui mainiosti. Hugo katseli ympärilleen ihmeissään kun vihdoin näki jotain muuta kuin kaukalon laidat. Siihen se ongelmattomuus sitten jäikin ja kotimatka kerhosta oli jo itkuinen ja rauhaton. Hugo on aina ollut paljon isoveljiään tyytymättömämpi vauva, eli melko kiukkuinen ja itkuinen. Autossa matkustamisesta hän ei ole koskaan tykännyt, mutta meillä on jo monen kuukauden ajan sujunut sen suhteen paremmin - kun autoillaan monta kertaa viikossa luulisi vauvan pikkuhiljaa tottuvan autossa istumiseen. Pieni ei tietenkään ymmärrä, ettei huutaminen auta, vaikka hänelle kuinka yrittäisi selittää asiaa. Hugon ensimmäiset kuukaudet sujuivat täyttä kurkkua rääkymällä sekä lyhyet että pitkät matkat säästä, vireystilasta ja mahdollisesta nälästä/kylläisyydestä huolimatta. Hugo vain huusi. Huusi ja huusi ja huusi minkä pienen pieniltä keuhkoiltaan kykeni. 

Kuten jokainen autoa ajanut henkilö tietää, on liikenteessä oltava rauhallinen ja valpas, jotta pystyy takaamaan turvallisen ajon sekä oman että kanssa-autoilijoiden puolesta. Jos takapenkillä soi palosireeni ottaa se luonnollisesti aivoon, vaikka kuinka yrittäisi sulkea äänen mielestään. Kun ääni sen lisäksi on oma rakas lapsi, joka hysteerisenä kärsii jostain selittämättömästä ahdistuksesta, tulee äidinvaisto mukaan peliin. Pakko olisi päästä eteenpäin, mutta sielu ja sydän ei kestä huutoa, joka ei ota loppuakseen. Kun rääkyvän vauvan lisäksi takapenkillä on kaksi muutakin mölisijää, aivot menevät täysin ylikierroksille. Joutuu sulkemaan korvansa täysin jotta pystyy keskittymään siihen, että pääsee turvallisesti määränpäähän. 

Koska meillä on arkena paljon pakollisia menoja, oli pakko vain kestää huutoa ja laskea matka-ajan arvion kolminkertaisena jotta pystyisi jokaisella bussipysäkillä pysähtyä rauhoittelemaan vauvaa, tai edes näyttämään naamansa hänelle ja laittamaan tuttia takaisin suuhun. Rauhoittelu oli täysin turhaa, mutta yritin kai sillä saada edes hetkellistä mielenrahuaa itselleni, olen sentään tehnyt jotain enkä kylmästi jatkanut matkaa huudosta riippumatta. Kaikki ne tunteet ahdistuksesta ärsyyntyneisyyteen ja siihen riittämättömyyden tunteeseen kun ei saa huutoa loppumaan kasaantuu väkisinkin mieleen. Useamman kuukauden ajan huutoa kuunnellessani aloin lopulta pelkäämään liikenteeseen lähtöä. Inhosin kerhopäiviä, muskaripäiviä, kaikkia autolla tehtäviä matkoja. En pysty selittämään sitä kauhua jota tunsin joka kerta kävellessäni autoa kohti turvakaukalo kainalossa. 

Kuukausien jälkeen huudolle turtunut mieleni sanoi lopulta itsensä irti ja kaikki siitä aiheutunut stressi purkautui eräänä joulukuisena iltapäivänä vajaa vuosi sitten. Ne tapahtumat palautuivat tänään mieleeni yhtä vahvoina kuin siinä hetkessä. Sinä iltapäivänä kotimatkalla muskarin joulujuhlassa päässäni pimeni täysin. Hugo tuntui huutvaan kovempaa kuin koskaan ennen, ja pelottavan sekunnin murto-osan ajan ehdin ajatella, että seuraavaksi painan kaasupolkimen pohjaan ja ajan täysillä päin puuta, en kestä enää. Huusin ja itkin kilpaa takapenkin kanssa ja sain pysäytettyä autoni tienlaitaan. En ole eläessäni pelännyt niin paljon kuin sinä hetkenä, kun kompuroin autosta ulos ja lyyhistyin takaovelle vauvani viereen holtittomasti itkien, helpottuneena siitä että olimme edelleen elossa mutta täysin murtuneena loputtoman itkun kuuntelusta. Olen ikuisesti kiitollinen sille ystävälliselle ohikulkeneelle koiranulkoiluttajalle joka huomasi hätäni ja tuli apuun, soittaen ambulanssin ja lohduttaen samalla minua ja vauvaa sekä tapahtuneesta häkeltyneitä isoveljiäkin. Tuo ihana nainen haki jopa kotoaan pojilleni mehua ja Aku Ankka-lehtiä ambulanssin sekä isäni tultua paikalle. 

Tuon romahduksen jälkeen jaksoin yllättävän hyvin taas kuunnella sitä huutoa, joka jatkui edelleen jokaisella automatkalla. Jaksoin uskoa parempaan, aikaan jolloin Hugo ei ehkä enää huutaisi. Lopulta Hugo alkoikin tottumaan autossa istumiseen ja huudon määrä väheni jokaisen ajetun matkan jälkeen. Hän on edelleen todella tyytymätön, kitisee ja märisee, mutta ei sentään huuda jatkuvasti. Tänään hän kuitenkin päätti jatkaa vauvana harjoittamaansa toimintaa ja rääkyi suoraa kurkkua koko reilun puolen tunnin ajomatkan poikien mummin luo. Vaikka olen onnistunut olemaan tyyni ratin takana kitinästä huolimatta tänään en jostain syystä siihen kyennyt. "Ei, ei, EI! Ei tätä voi tapahtua taas. Mikä hänellä on hätänä? Kaiken pitäisi olla hyvin! Miksi hän vain huutaa? Miksi se ei lopu? En kestä!" Ahdistus ja muistot palasivat niin elävinä mieleeni. Laitoin radion niin kovalle kuin lasten korvien takia uskalsin ja suljin korvani huudolta sekä lukitsin ajatukset pois mielestäni. Selvittiin huudosta huolimatta kunnialla neljän ruuhkan keskeltä perille ja heti auton pysähdyttyä Hugo oli taas oma aurinkoinen itsensä, lukuun ottamatta kyyneleitä poskilla. Toivon, ettei huuto johtunut uudesta istuimesta, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi olla mukavampi eikä huonompi. Hugo näkee ulos paremmin, jalat mahtuvat liikkumaan ja näköyhteys isoveljiinkin toimii. Pelottaa, että se kaikki huuto tulee toistumaan tulevilla automatkoilla. Pelottaa, pystynkö oppimaan taas käsittelemään sitä huutoa, kun olin jo tottunut siihen, ettei automatkat enää olleetkaan täysin sietämättömiä.